Me olisimme voineet olla uimassa luolaan vuoksen kirkkaan mainingin myötä, ja koko niemenkärki olisi voinut juuri sillä hetkellä vieriä alas, luisua mereen ympärillämme. Olin osannut odottaa, että kokonainen niemennokka voisi luisua mereen ympärillämme. Sydänkohtausta ruokapöydässä en ollut osannut odottaa.
Joan Didionin Maagisen ajattelun aika (suom. Marja Haapio) on kirja surusta, vuodesta joka seurasi Didionin miehen äkillistä kuolemaa.
Joan Didionin mies, kirjailija John Gregory Dunne, kuolee yllättäen päivällispöydässä kesken lauseen.
Tätä ennen tiesin Joan Didionista vain vähän. Hän on amerikkalainen toimittaja, esseisti ja kirjailija. Tiesin ehkä nimen, kirjasta olin kuullut. Mutta sitä, mikä merkitys Didionilla amerikkalaisessa kulttuurissa ilmeisesti on, en tiennyt, ja yhtä vähän tiesin hänen miehestään, heistä pariskuntana ja heidän lapsestaan.
Surun kuvauksena tämä on ihmeellinen, kirkas kirja. Välillä melkein kestämätön, myös kysymyksiä herättävä. Didion kirjoittaa tiiviisti, elegantisti. Hämmästyttävän tyynesti, ja silti tämä ääni, nämä sanat hiipivät mieleen ja jäävät sinne. Ja saavat ehdottomasti kiinnostumaan siitä, kuka on Joan Didion.
**
Vähitellen kirjassa välähtelee esiin muistoja Didionin ja Dunnen elämästä, kirjoittamisen täyteisistä vuosista Kaliforniassa ja New Yorkissa, ja heidän lapsestaan Quintana Roosta.
Johnin kuolemaa edeltävänä iltana hän ja Joan Didion ovat juuri palanneet katsomasta tytärtään sairaalassa. Tytär Quintana makaa sairaalassa koomassa pahaksi äityneen keuhkokuumeen vuoksi. Aluksi ihmettelen, miten vähän Didion kaiken keskelläkin puhuu siitä, että tytär makaa sairaalassa. Koomassa! Didion ja Dunne olivat sairaalasta palattuaan keskustelleet siitä, pitäisikö mennä ulos syömään vai syödä kotona. Didion on sytyttänyt tulen takkaan ja tarjonnut miehelleen drinkin.
Sitten tajuan. Didion käsittelee kirjassa tavallaan kahta surua. Yksi lävistää välittömästi, halvaannuttaa odottamattomuudellaan. Mies kuolee kesken lauseen. Äkillinen tapahtuma suistaa kaiken raiteiltaan. Jopa sen, että tytär makaa sairaalassa tajuttomana.
Sitten vähitellen Didion alkaa hahmottaa päiviä ja viikkoja, jotka miehen kuolemaa edelsivät. Tytär joutui jouluna sairaalaan. Flunssana alkanut sairaus paheni hengenvaaralliseksi.
Suru ei nyt ole äkillistä, vaan jatkuvasti mukana kulkevaa huolta, jatkuvasti edessä häämöttävää aavistusta siitä mitä ehkä on edessä.
On vaikea käsittää, miten yhden ihmisen elämään voi kasautua kerralla sellaisia vuoria. Ja kun tietää, miten Quintanan lopulta kävi, kun en voi olla ottamatta siitä selvää, lukeminen on melkein kestämätöntä. Sitä ajatusta, sitä surua en ole kestää, se tekee kirjan lukemisesta välillä melkein sietämätöntä.
**
Joan Didion ja hänen miehensä työskentelivät molemmat kotona, kävelivät aamuisin yhdessä Central Parkissa, ajattelivat ääneen toisilleen. He hengittivät samaa ilmaa. Tuollainen läheisyys on minulle ehkä vierasta. Ja samalla siinä on jotain hienoa, jotain mitä melkein kadehdin. En ole varma, pystyisinkö itse siihen, onko sellainen minua varten, en tiedä osuuko sellainen koskaan minun kohdalleni.
Mutta Didion ja hänen miehensä olivat selvästi tiivis pari. Samalla kirjasta huokuu tyhjentymätön rakkaus tytärtä kohtaan.
Kysymyksiä: Mitä Joan Didion ajattelee, tuntee äitinä olemisesta? Mikä on kirjoittamisen merkitys? Suuri. Hän kirjoittaa koko ajan.
Pidän siitä, miten Didionin ja Dunnen elämän rutiineja ja pikku yksityiskohtia pompahtelee esiin. Miten he käyvät illallisella Morton'silla, Didion sytyttää tulen takkaan, ja miten he kirjoittivat kaikkialla, Manhattanilla, hotellihuoneessa Honolulussa ja talossaan Malibussa.
Malibu, Havaiji, Sacramento, millaisia paikkoja. Ja minkä elegantin kosketuksen tämä kirja niille antaa.
Jotkut kirjan huomioista kuulostavat niin tutuilta. Didion havahtuu siihen, miten hän koko miehensä kuolemaa seuranneen vuoden aikana on elänyt edellisen vuoden kalenterin mukaan, miettinyt, mitä hän ja John tekivät yhdessä vuosi sitten. Ja miten yhtäkkiä on päivä, jolloin tänä päivänä vuosi sitten oli jo aika, jolloin hänen miehensä oli jo kuollut.
Yksi vaikuttavimmista kohdista on se, jossa Didion pohdiskelee elämän ja kuoleman välisen rajan lopullisuutta. Toistuvasti käy niin, että hänelle juolahtaa mielee ajatus, uutinen tai huomio, joka pitäisi kertoa miehelle. Kuitenkin kuvitelma Johnin läsnäolosta tai toive saada hänet lähelle vain vahvistaa tunnetta siitä, miten lopullinen ero on. Mitä ikinä mies vastaisi, se olisi olemassa vain Didionin mielikuvituksessa, hänen tulkintansa. Ja miten loukkaavaa olisi pelkistää miehen ajatukset olemaan olemassa vain hänen tulkintanaan.
Kuvittelimme tietävämme kaiken mitä toinen ajatteli, silloinkin kun emme välttämättä halunneet tietää, mutta minulle on alkanut valjeta, ettemme oikeastaan tienneet hitustakaan kaikesta siitä mitä olisimme voineet tietää.**
Didionin tapa selviytyä surussa on lukea, hankkia tietoa, "kääntyä kirjallisuuden puoleen". Hän lukee, että delfiinit kieltäytyvät syömästä menetettyään elämänkumppaninsa. Entä hanhet: Hanhien oli havaittu reagoivan vastaaviin kuolemantapauksiin lentämällä ja kiljumalla, etsimällä kunnes menettivät itse suuntavaistonsa ja eksyivät.
Kiljua ja etsiä kunnes eksyy.
Didion vaikuttaa intensiiviseltä, tarkalta ja älykkäältä ihmiseltä. Hän käy läpi Johnin sairaushistoriaa, selvittää minuutti minuutilta miten kävi. Ensin hän uskoo epätoivoisesti voivansa muuttaa asioiden suuntaa, sitten hän ponnistelee rekonstruoidakseen tapahtumat, ymmärtääkseen mitä kävi. Lopulta alkaa vähittäinen hyväksyminen.
Ymmärrän myös, että voidaksemme elää itse on koitettava vaihe, jolloin meidän on luovuttava vainajista, päästettävä heidät menemään, pidettävä heitä kuolleina.
Kuolemaa seurannut hätäännys, epätoivo ja ajatusten vimma huokuvat kyllä tekstistä läpi. Ensimmäisen vuoden aikana Didion ei esimerkiksi lakkaa ajattelemasta, että mies vielä palaa takaisin. Kenkiä ei voi heittää pois, sillä palatessaan John tarvitsisi niitä.
Välillä silti ihmettelen, missä on parku, missä ovat räkä ja kuola poskilla. Ihmettelen myös Didionin hämmennystä tapahtumia seuranneen sekavuutensa edessä, sen jota hän itse kutsuu "hulluudeksi". Eikö sellainen ole luonnollista, kun jotain näin musertavaa tapahtuu?
Ehkä on paljon kyse tyylistä kirjoittaa, tavasta hahmottaa ja hallita asioita. Kiehtovalla tavalla Didion vaikuttaa yhtä aikaa intohimoiselta ja rationaaliselta ihmiseltä.
Tiedän, etten tiedä hänestä läheskään kaikkea tämän kirjan perusteella. Epäilen, voiko Didionista tietääkään. Tiedän myös, että tämä ei jää tähän. Olen jo lukenut artikkeleita, sivistänyt itseäni. Käsillä on myös vastailmestynyt dokumentti. Tämä ei jää tähän.
