Olen valaan laulu

Haluaisin kirjoittaa improsta, haluan puhua siitä. Haluan tehdä sitä.

Kuten monista parhaista asioista, improstakin on vaikea kirjoittaa, sen synnyttämää ravistelevaa iloa on vaikea vangita. Joka tapauksessa, viime syksynä kävin kerran viikossa leppävaaralaisen koulun askarteluluokassa kaksi ja puoli tuntia kerrallaan, ja ne olivat koko pimeän syksyn hauskimpia iltoja. Tiistai-impro oli niiden nimi, ja mitä siellä tehtiin?

Harjoituksia. Kohtauksia. Kurssin kuvauksessa oli puhuttu leikkimisestä, läsnäolosta, heittäytymisestä ja siitä, ettei oteta itseä vakavasti. Kuulosti hyvältä, kaikki. Kirjoittamisen ja elämisen ja esiintymistilanteiden ja kaiken suhteen.

Tässä olen hiihtämässä tammikuussa 2017. Kerran olin improssa hiihtoretkellä.
Kumpikin oli mukavaa.

Harjoituksissa lämmiteltiin, fyysisesti ja henkisesti. Yhden leikin nimi oli Kisu etsii kotia, ja siinä pitää vaihtaa vikkelästi toisen kanssa paikkaa niin että Kisun silmä välttää. Tai tällaista: Ota pari. Muodostakaa kirjain K, tai karhu luolassa, tai munat kennossa. Siitä vaan, puhumatta, suunnittelematta, sopimatta mitään.

Vähitellen ruvettiin tekemään kohtauksia kahden tai useamman ihmisen kesken. Kohtauksia mistä? No mistä tahansa. Parasta oli, kun vain ruvettiin tekemään. Leikkimään, näyttelemään. Kohtaus sai syntyä mistä tahansa, usein pieni arkinen asia tai tilanne riitti, ja parhaat jutut syntyivätkin ehkä niistä. Joskus opettaja tai muut ryhmäläiset keksivät tilanteen tai paikan, josta lähdettiin liikkeelle. Sellainen saattoi olla esimerkiksi hautaustoimisto, kaksi vanhaa ystävää baarissa, uimahallin kahvio tai nakkikeiton valmistus.

Suunnitelmaa, juonta tai päämäärää ei kohtauksissa ole. Tärkeintä improssa on sanoa kaikkeen kyllä. Sillä tavalla tilanne etenee ja osapuolet saavat rohkeutta tuoda lisää ideoita, siis tarjouksia, mukaan. Tärkeää on myös jättää analyyttinen ajattelu ja ajattelu ylipäänsä pois, sanoa ja tehdä se mikä tulee ensimmäisenä mieleen. Hyödyllistä ja hauskaa katsojan kannalta on määritellä tilanne ja osapuolet mahdollisimman tarkkaan. "Seppo! Terve. Olet siis vihdoin hankkinut siamilaiskissan!"

Tällä hetkellä olen mukana neljän kerran intensiivikurssilla. Molempien kurssien järjestäjä on ollut Työväenopisto. Tähän mennessä olen ollut ainakin R-Kioski, saippuakupla vanhuksen jalalla, porsaanreikä laissa ja valaan laulu, puhumattakaan kohtauksista, joissa olen ollut mm. hiihtoretkellä, deittiohjelmassa, baarissa ja hautaustoimistossa ja pyramideilla ja mitä vielä, tärkeintä ei ole se missä ollaan vaan millaista se on, miltä tuntuu.

Mikä improssa sitten on sellaista, että kun pimeässä syysillassa seisoin leppävaaralaisen pellon laidassa odottamassa bussia kotiin, olin pelkkää keveyttä ja hymyä ja nauru sen kuin kumpuili jossain hyvin syvällä sisällä.

Leikkiminen. Se että kaiken saa keksiä, kaiken saa keksiä tyhjästä ja kaikki otetaan vastaan. 

Se, kun seison muiden edessä tekemässä kohtausta tietämättä mihin se johtaa, ja unohdan esillä olemiseni, unohdan katselijat, unohdan itseni.

Ja nauraminen. Miten pienet eleet, sanat ja vivahteet voivat naurattaa NIIN PALJON.

Tietysti opettaja on ihana. Hänen nimensä on Anna Rimpelä ja hän on onnistunut saamaan aikaan turvallisen ja luottavaisen tunteen ainakin minulle: On helppo mennä mukaan. Mokaaminen ei ole vaarallista. Mokaaminen ei oikeastaan ole edes mahdollista.

Mahtavaa onkin se, että melkein kaiken voi tehdä ja kaikki on oikein. Kukaan ei tule sanomaan, että minun porsaanreikäni tai valaan lauluni ei olisi oikea. Se on minun käsitykseni asiasta ja siksi oikea. Mokaaminen ei ole vaarallista. Paljon tylsempää on olla yrittämättä. Tai laskelmoida jotenkin etukäteen.

Niin kauan kuin unohtaa valmistautumisen, kaikki menee hyvin. Suunnittelun sijaan kannattaa keskittyä tilanteen ja toisen ihmisen mukana liikehtimiseen. Vastapuoli onkin improssa tärkeä. Jos et itse keksi yhtään mitään, kuuntele toista. Katso mitä hän puhuu ja tekee, sanoo opettaja. Sieltä tulee varmasti tarjous.

 Lopulta parasta kaikessa onkin ehkä vuorovaikutus. Se että toisella on oma mielikuvituksensa, omat epämukavuusalueensa, ja että hänkin panee parastaan, jotta tilanne syntyisi ja etenisi.

Ja hienoa on se, miten tyhjästä kaikki lähtee. Rekvisiittaa eikä suunnitelmaa ole. Me luomme kaiken, tilanteen, sen osanottajat, materiaalin, tunteet ja tapahtumat. Ja että kaikki on mahdollista: tilanne voi edetä mihin tahansa suuntaan. Se on vapauttavaa. Mitään tarinan pakkoa ei ole.

Ainakin vielä tässä vaiheessa. En tiedä, mihin suuntaan improvisaatio etenisi, jos sitä tekisi enemmän, enemmän tarkoituksella, että se tähtäisi johonkin, voiko se tähdätä johonkin, en tiedä. Esityksiin oikealle yleisölle? Tähän mennessä parasta on ollut se, että mitään päämäärää ei ole.

Mutta haluan lisää. Haluan tehdä tätä lisää. Joka viikko.