Mitäköhän olisin. Kukakohan olisin. Haluaisin yhtä rauhallisen tuijotuksen kuin Alice Neelin alastonkuvien malleilla. Haluaisin käydä useammin meren äärellä, paljon useammin, kuulla ja nähdä meren joka kuohuu ja loiskii ja nuolee luotoja. Haluaisin syödä ulkona joka päivä, joka toinen päivä, joka viikko edes, maistaa makuja jotka jäävät mieleen puhtautensa tai yllättävyytensä takia, tai sitten vain siksi että ne on maistettu erityisenä hetkenä, ruualle pyhitettynä hetkenä jolloin kaikki tarvittava on läsnä.
Minä haluan ruokaa, kissoja, merta, jonkun kyseenalaistamattoman rauhallisen uhmakkaan tuijotuksen, olla Alisa Vainio joka juoksee eikä tarvitse muuta, sen sijaan on kyltymätön halu joka juuri nyt ei oikein löydä keinoja purkautuakseen, joku lukko jossain jonka lävitse ei valo virtaa.
Mutta viikonloppu! Se on varmaan hyvä, jos sen aikana ehtii tehdä ja nähdä tai ajatella näitä.
Tunnistan. Niin. Täysin.
VastaaPoistaJa hassua mutta varsinkin tuon Alisa Vainion. Tuijotin hänen kuvaansa sunnuntaina Kuukausiliitteen kannesta ja pakahduin syystä jota en ihan edes ymmärrä.
Mutta valo, se virtaa kun on virratakseen, siihen on pakko luottaa.
Joo! Oli hieno kuva kannessa. Myös juttu herätti ajatuksia, mä olin fasinoitunut mutta jotkut kuulemma enemmänkin kauhistuneita.
Poista