Kiiltomato-julkaisussa ilmestyi Joonas Säntin arvio Elena Ferranten Loistavasta ystävästäni, ja se ehkä eniten ainakin kaikista lukemistani suomenkielisistä arvioista tavoittaa sen, mitä olen itse ajatellut ja tuntenut kirjoja lukiessani.
Säntti kirjoittaa, että Ferrante on onnistunut luomaan todelliselta tuntuvan ympäristön, jota ei ole luotu pelkästään tarinankerronnan tai allegorian vaatimuksille. "Lukiessa syntyy jokin painava syy viettää elämäänsä juuri näiden henkilöiden parissa; tapahtuu sulautuminen, joka ei ole pelkkää arjen pakoa tai väliaikaista minuudesta karkaamista, vaan pikemmin kirjan fiktiivisen todellisuuden merkityksellistä osallistumista omaan elämääni."
Juuri näin. Juuri tämän vuoksi sarjaa oli niin vaikea jättää kesken, ja juuri tämän vuoksi paneutuminen melkein mihin tahansa kirjaan Loistavan ystäväni jälkeen on tuntunut vaikealta.
Millaista ajantuhlausta! päivittelee Säntti kirjoituksissa toistuvaa spekulointia Ferranten henkilöllisyydestä, ja olen aika lailla samaa mieltä. Tällaista kuitenkin ajattelin lukiessani viimeistä osaa: onko Lilassa ja pseudonyymi-Ferrantessa, tai kirjailijan valinnassa pitäytyä sellaisen takana, jotain samaa?
Viimeisessä osassa Elena pohtii, mikä erottaa Lilan useimmista muista heidän tuntemistaan ihmisistä: Lila ei käytä poikkeuksellista älykkyyttään mihinkään erityiseen. Elenalla on kunnianhimonsa, jonka hän suuntaa ensin pyrkimykseen päästä pois Napolista, sitten kirjoittamiseen, ja monet muutkin heidän tuntemansa ihmiset ponnistelevat päästäkseen jollakin tavoin eteenpäin elämässä.
Lila ei ole koskaan poistunut Napolista, hän ei ole yrittänyt kouluaikojen jälkeen opiskella, hän ei käytä älyään saavuttaakseen mainetta tai päästäkseen pois korttelin kurjuudesta. Lilalle työ, ponnistelut, harras paneutuminen eri asioihin kuten ohjelmointiin tai Napolin historiaan eivät tähtää mihinkään sellaiseen, joka jättäisi jälkensä johonkin hänen itsensä tai hänen elämänalueensa välittömän läheisyyden ulkopuolelle. Hän saattaa tavoitella käden ulottuvilla olevaa hyötyä, konkreettista muutosta, mutta ensisijaisesti toiminta näyttäää olevan hänelle keino sysätä kauemmas pakokauhua, hiljentää se kauhu, jonka elämän kaoottisuus, arvaamattomuus ja asioiden toisiinsa liittymättömyys hänessä aiheuttavat. Lila pelaa eri säännöillä kuin muut, hän ei valjasta älyään kantamaan hedelmää, vaan antaa sen olla – ja se pelottaa useimpia ihmisiä.
Eikö Elena Ferranten päätöksessä jäädä salanimen taakse ole jotain samaa kieltäytymistä sellaisista kiinnekohdosta ja toimintatavoista, jotka useimmille ovat itsestäänselviä ja jopa tavoiteltavia? Elena Ferrante -nimeä käyttävä ihminen ei halua linkittää omaa nimeään omiin kasvoihinsa, kehoonsa, tekemisiinsä, elämäänsä. Hän haluaa säilyttää erillään sen, minkä useimmat kirjailijat haluavat yhdistää tai ainakin päätyvät yhdistämään, nimittäin oman nimensä omiin kasvoihinsa, maailmassa olemiseensa, siihen mitä tekee, työhönsä, siis kirjojen kirjoittamiseen, ja mitä sillä saa aikaan. Samalla hän kieltäytyy siitä, mikä yhdistämisestä voisi seurata: maineen kiinnittyminen siihen nimeen, niihin kasvoihin, tarinan syntymisen, tai yhteyden.
Syyt voivat olla mitä ovat, kummallakin erilaisia, romaanihenkilöllä ja hänet luoneella kirjailijalla, mutta jotain samaa tässä on, jotain haluttomuutta yhdistää asioita jotka yleensä yhdistyvät, haluttomuutta pelata tutuilla säännöillä.
Jälkikirjoitus: Pääsenkö koskaan irti Ferrantesta? Tai halusta käsitellä sitä edes jotenkin. Ehkä en! Muahhahaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti