Hyppy!

Viime aikoina olen ajatellut paljon uskaltamista. Tuntemattomaan hyppäämistä, mukavuusalueen ulkopuolella horjumista siis.

Olen vastaanottamassa työn, joka ainakin aluksi vaatii minulta sellaista. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että seison päivästä toiseen ihmisten edessä ja ohjaan, vedän, johdan, organisoin. Opetan, siis. Olen opettaja.

En minä ole opettaja. En minä osaa opettaa. En minä viihdy katseiden edessä enkä osaa, tai halua, vetää tilanteita. Minä olen enemmän tarkkailijatyyppi, sivustaseuraaja, laitamilla kuljeksija.

Voisiko minusta tulla opettajatyyppi?

Tätäkin olen paljon miettinyt. Tai voisiko minusta tulla tyyppi, joka suoriutuu opettamisesta, pystyy siihen, vaikka se ei olekaan omin paikka olla ja toimia?

Usein olen pienen uskalluksen kannalla. Että kun vähän potkiskelee itseään ja astuu kylmään veteen, seurauksena voi olla jotain hyvää: vapautumista, lisää rohkeutta, avartumista, ainakin euforiantunne siitä että uskalsi.

Olen mennyt seitsemäntoistavuotiaana tarjoilijaksi kreetalaiseen baariin, elämäni ensimmäiseen työpaikkaan, jännittänyt sisälmykset muhjuksi iltapäivällä ja itkenyt yöllä töiden päätyttyä. Olen astellut luentosalin eteen opettajan roolissa jo tätä syksyä aiemmin, olen tuntenut itseni paljaaksi voimistelukilpailuissa lapsena ja julkaissut blogikirjoituksen hirvittävän häpeän vallassa. Olen ylpeä näistä. En ehkä ole täysin pelkuri, ajattelen joskus.

Periaatteessa uskon ihmisen mahdollisuuteen kehittyä, löytää itsestään puolia jotka eivät luontaisesti ole esillä, laajentaa omaa repertuaariaan.

Mutta täytyykö? Onko pakko? Tarvitseeko aina ylittää itsensä, avartua loputtomasti? Entä jos olisin vain arka, tietäisin rajani, näkisin että tuohon minä en lähde, tuonne en hyppää.

Niin. Onko minun jatkuvasti oltava menossa kohti jotain, parempaa, vai riittäisinkö jo? Tämäkin on ikuisuuskysymys: riitänkö tällaisena kuin olen, juuri nyt, vai pitääkö koko ajan tavoitella enemmän. Tarvitseeko kokeilla sellaista, mikä tuntuu pelottavalta ja ei aina omalta itseltä – tarjottuun mahdollisuuteen tarttumisen nimissä, rahan ansaitsemisen nimissä, kokeilemisen nimissä, uskaltamisen nimissä? Pitääkö koko ajan kehittyä, kehittää itseään, yrittää, ylittää ne kuuluisat mukavuusrajat?

Ja minkälaisen hinnan se vaatii? Mitä minusta jää jäljelle, kun heilun viisi päivää viikossa neljän tunnin ajan luokassa ihmisten edessä? Katseiden nylkemä raato, nahkapussi, jonka ympäriltä katseet, odotukset, omat ja muiden, ovat jäytäneet kaiken lihan? Tuleeko minusta tämän ansiosta parempi, laajempi ihminen, vai menetänkö jotain, kutistunko, tippuvatko minusta kaikki mehut?

On myös paljon, mitä en ole uskaltanut. Ja se onkin kiinnostavaa: mihin sitä lopulta laittaa paukkunsa ja mihin ei, minkälaisia asioita uskaltaa yrittää ja mitä jättää kokeilematta, onko jotain vielä niin pelottavaa, että on helpompi tehdä hypyt muualla, jotain johon liittyy niin paljon odotuksia ja toiveita, että turvallisempaa on jättää yrittämättä ja huijata itsensä ylittämään rajoja muualla.

Mikä lopulta on rohkeutta, mikä pelkoa? Enkö minä riitä koskaan itselleni ja senkö vuoksi ajan itseni tekemään sellaista, joka ei ole luontaista minulle? Onko olemassa itsensä ylittämistä joka ei ole tarpeellista, jota ei tarvitse tehdä ja joka vie vain kauemmaksi omasta itsestä?

En tiedä.

Sitä ei tiedä, ennen kuin kokeilee, sanotaan. Katuisit, jos et kokeilisi. Kaikkein eniten sitä katuu tekemättä jääneitä asioita. Kokeile, niin näet pidätkö siitä.

Sen kuitenkin tiedän, että eniten haluan nyt kokeilla. Haluan tehdä jotain, haluan upottaa käteni saveen, haluan tulla ravistelluksi hereille tästä horroksesta jossa olen vaeltanut. Se ei näköjään ole tapahtunut tähän mennessä joten jotain on tehtävä, minä kokeilen nyt tätä, katsotaan mitä tapahtuu. Yritän muistaa, mikä on tärkeää. Ehkä sitten en katoa kokonaan. Luulen että tärkeintä on nyt mennä, heittäytyä, tehdä jotain. Ja jos katoan, ehkä löydän itseni uudestaan, jostain.















 

Maanantaiaamu

Mitäköhän olisin. Kukakohan olisin. Haluaisin yhtä rauhallisen tuijotuksen kuin Alice Neelin alastonkuvien malleilla. Haluaisin käydä useammin meren äärellä, paljon useammin, kuulla ja nähdä meren joka kuohuu ja loiskii ja nuolee luotoja. Haluaisin syödä ulkona joka päivä, joka toinen päivä, joka viikko edes, maistaa makuja jotka jäävät mieleen puhtautensa tai yllättävyytensä takia, tai sitten vain siksi että ne on maistettu erityisenä hetkenä, ruualle pyhitettynä hetkenä jolloin kaikki tarvittava on läsnä.

Minä haluan ruokaa, kissoja, merta, jonkun kyseenalaistamattoman rauhallisen uhmakkaan tuijotuksen, olla Alisa Vainio joka juoksee eikä tarvitse muuta, sen sijaan on kyltymätön halu joka juuri nyt ei oikein löydä keinoja purkautuakseen, joku lukko jossain jonka lävitse ei valo virtaa.

Mutta viikonloppu! Se on varmaan hyvä, jos sen aikana ehtii tehdä ja nähdä tai ajatella näitä.

Loistava ystävä

Kiiltomato-julkaisussa ilmestyi Joonas Säntin arvio Elena Ferranten Loistavasta ystävästäni, ja se ehkä eniten ainakin kaikista lukemistani suomenkielisistä arvioista tavoittaa sen, mitä olen itse ajatellut ja tuntenut kirjoja lukiessani.

Säntti kirjoittaa, että Ferrante on onnistunut luomaan todelliselta tuntuvan ympäristön, jota ei ole luotu pelkästään tarinankerronnan tai allegorian vaatimuksille. "Lukiessa syntyy jokin painava syy viettää elämäänsä juuri näiden henkilöiden parissa; tapahtuu sulautuminen, joka ei ole pelkkää arjen pakoa tai väliaikaista minuudesta karkaamista, vaan pikemmin kirjan fiktiivisen todellisuuden merkityksellistä osallistumista omaan elämääni."

Juuri näin. Juuri tämän vuoksi sarjaa oli niin vaikea jättää kesken, ja juuri tämän vuoksi paneutuminen melkein mihin tahansa kirjaan Loistavan ystäväni jälkeen on tuntunut vaikealta.

Millaista ajantuhlausta! päivittelee Säntti kirjoituksissa toistuvaa spekulointia Ferranten henkilöllisyydestä, ja olen aika lailla samaa mieltä. Tällaista kuitenkin ajattelin lukiessani viimeistä osaa: onko Lilassa ja pseudonyymi-Ferrantessa, tai kirjailijan valinnassa pitäytyä sellaisen takana, jotain samaa?

Viimeisessä osassa Elena pohtii, mikä erottaa Lilan useimmista muista heidän tuntemistaan ihmisistä: Lila ei käytä poikkeuksellista älykkyyttään mihinkään erityiseen. Elenalla on kunnianhimonsa, jonka hän suuntaa ensin pyrkimykseen päästä pois Napolista, sitten kirjoittamiseen, ja monet muutkin heidän tuntemansa ihmiset ponnistelevat päästäkseen jollakin tavoin eteenpäin elämässä.

Lila ei ole koskaan poistunut Napolista, hän ei ole yrittänyt kouluaikojen jälkeen opiskella, hän ei käytä älyään saavuttaakseen mainetta tai päästäkseen pois korttelin kurjuudesta. Lilalle työ, ponnistelut, harras paneutuminen eri asioihin kuten ohjelmointiin tai Napolin historiaan eivät tähtää mihinkään sellaiseen, joka jättäisi jälkensä johonkin hänen itsensä tai hänen elämänalueensa välittömän läheisyyden ulkopuolelle. Hän saattaa tavoitella käden ulottuvilla olevaa hyötyä, konkreettista muutosta, mutta ensisijaisesti toiminta näyttäää olevan hänelle keino sysätä kauemmas pakokauhua, hiljentää se kauhu, jonka elämän kaoottisuus, arvaamattomuus ja asioiden toisiinsa liittymättömyys hänessä aiheuttavat. Lila pelaa eri säännöillä kuin muut, hän ei valjasta älyään kantamaan hedelmää, vaan antaa sen olla – ja se pelottaa useimpia ihmisiä.

Eikö Elena Ferranten päätöksessä jäädä salanimen taakse ole jotain samaa kieltäytymistä sellaisista kiinnekohdosta ja toimintatavoista, jotka useimmille ovat itsestäänselviä ja jopa tavoiteltavia? Elena Ferrante -nimeä käyttävä ihminen ei halua linkittää omaa nimeään omiin kasvoihinsa, kehoonsa, tekemisiinsä, elämäänsä. Hän haluaa säilyttää erillään sen, minkä useimmat kirjailijat haluavat yhdistää tai ainakin päätyvät yhdistämään, nimittäin oman nimensä omiin kasvoihinsa, maailmassa olemiseensa, siihen mitä tekee, työhönsä, siis kirjojen kirjoittamiseen, ja mitä sillä saa aikaan. Samalla hän kieltäytyy siitä, mikä yhdistämisestä voisi seurata: maineen kiinnittyminen siihen nimeen, niihin kasvoihin, tarinan syntymisen, tai yhteyden.

Syyt voivat olla mitä ovat, kummallakin erilaisia, romaanihenkilöllä ja hänet luoneella kirjailijalla, mutta jotain samaa tässä on, jotain haluttomuutta yhdistää asioita jotka yleensä yhdistyvät, haluttomuutta pelata tutuilla säännöillä.

Jälkikirjoitus: Pääsenkö koskaan irti Ferrantesta? Tai halusta käsitellä sitä edes jotenkin. Ehkä en! Muahhahaa.