torstai 25. helmikuuta 2016

Maaliskuu, argh

Yhtenä aamuna herään aikaisin ja näen ikkunasta että taivaalla kajastaa valo. Pimeys on väistynyt! Myös päivällä aurinko paistaa kirkkaan läikän lattiaan ja kadulla siristelen silmiä.

En vastusta kevättä periaatteessa, päinvastoin, mutta kevät on vaikea mennä läpi. Sitä mukaa kun valo lisääntyy, oma olo harmaantuu. Vielä nyt, helmikuussa pystyn ehkä ilahtumaan, mutta tiedän että pahempaa on tulossa, maaliskuu on tulossa ja se on nurkan takana. Maa on haalistunut ja niin olen minäkin. Ei valo ole ihanaa, valo on väkivaltaista ja paistaa julmasti paikkoihin jotka haluan piilottaa.

Hölmöä pelätä etukäteen. Mutta kun mikään ei koskaan muutu.

Bussi seisoo Hämeenlinnanväylällä ja minä mietin, että ehkä mikään ei koskaan muuttu. Ehkä kohtaloni on elää elämä näin, siis niin etten koskaan tunne tekeväni täysin, kokonaan, pelkästään sitä mitä haluan (nimittäin kirjoittaa, romaaneja, esseekirjoja, no melkein mitä vain, haluan jonkun äänen jossain, sanotaan se nyt ääneen, sanotaanko, uskallanko). Ehkä en koskaan tunne olevani kokonaan siellä missä haluan. Siis läsnä? Ehkä en koskaan uskalla, ehkä uskalsin jo mutta se ei riitä. Ehkä minussa kulkee aina joku toinen raide joka vie sinne minne en koskaan pääse.

Ei se ole aina paha asia. Ja joskus on, tietysti, myös hetkiä jolloin kaikki on satumaisesti, täydellisesti läsnä. Ja joka vuosi opin enemmän siitä, mistä sellaiset hetket syntyvät.


Ehkä voin joskus onnistuakin, ehkä en, mutta tämä tunne varmaan jää.

Ehkä jos sen hyväksyisi, sen kanssa olisi helpompi elää.

Aki Ollikaisen Nälkävuosi ei jättänyt kovin voimakasta jälkeä, mutta yksi kohta jäi mieleen.

"Kuka sille kuiskaisi, ettei ole mitään todellista vapautta? Mitä lähemmäs me sitä liu'umme, sitä kiihkeämmin me hamuamme otetta kaikista niistä kahleista, jotka vain kätemme ulottuville osuvat. Me juoksemme virvatulten perässä kukin oman pakkomme ajamina. Kahleiden pituus osoittaa meille vapautemme rajat, vain osaansa tyytymällä voi elää niistä kahleista piittaamatta. Raskaimpia kaikista kahleista ovat meidän omat halumme. Kun ne kuolettaa, ei enää tarvitse riuhtoa." 

Kuinka kamalaa se sitten olisi, halujen kuolettaminen? Haluanko olla haluamatta. En.

Se kulkee minussa, se toinen raide, mutta antaa kulkea. En ainakaan ole vielä valmis luovuttamaan.

Ja tulee taas toukokuu, kyllä, mutta missä minä silloin olen ja olenko missään, muuttuuko mikään, en tiedä enkä ehkä vielä haluakaan.







2 kommenttia:

  1. Voi Hertta, mä niin ymmärrän! Ei periaatteessa mutta silti, aaargh! Onkohan tästä ollut puhetta? Ehkä.

    Ja: sulla ON ääni, mitä mahtavin sellainen, sen suhteen älä pelkää yhtään mitään. Jotenkin haluaisin sanoa tuhat fiksua ajatusta ja tunnetta tähän mutta en just nyt osaa joten sanon vaan että oot ihan kultaa.

    Paitsi etten ymmärrä yhtään ettei Nälkävuosi kolahtanut, mä itkin melkein läpi kirjan, mutta ei sekään mitään. Oot silti kultaa ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kiitos ihana! Sanot ihan tarpeeksi ja olen niin onnellinen sanoistasi! En muista onko maaliskuusta puhuttu, voi olla, ja ainakin muistelen lukeneesi joskus jotain blogistasi. Toi Nälkävuosi, niin, vähän ihmettelin itsekin, mutta musta se oli vaan aika teennäinen. Tiivistä kerrontaa joo ja aihe oli toki hurja, mutta jäi mulle etäiseksi. Tosin luin sen aika epäsuotuisassa vaiheessa, ihanan tunnemyrskyn (nimittäin tuon Ferranten) jälkeen. Ehkä ajankohta oli epäreilu. Mutta voidaan puhua tästä joskus lisää. :)

      Poista