Swimming Home, edelleen

Saako kirjoittaa kirjasta josta on kerran jo kirjoittanut?

Saa, jos hädin tuskin muisti kirjoittaneensa, eikä ainakaan, mitä tuli sanottua.

Saa, varsinkin jos kirja on hyvä.

Deborah Levyn Swimming Home on lyhyt, arvoituksellinen, tiheä. Tuntuu että lähes jokainen lause kätkee sisälleen toisen tason, sellaisen, josta melkein saa kiinni. 

Edellisellä lukukerralla tämä etäisyyden tunne taisi hiukan vaivata, nyt ei enää. Swimming Home lietsoi halua kirjoittaa ja lukea, palata jatkuvasti niihin iltoihin jolloin sain maata peittojen alla lukemassa. Jos niin tekisin, kaikki salaisuudet tuskin aukeaisivat silloinkaan.

Swimming Home on kirja surusta ja siitä, miten vaikea surua kohti on kulkea, miten helppo kipeistä asioista on vaieta. Tiivis, merkityksillä ladattu pinta, sellainen tunnelma että jokainen lause voi olla räjähtävä kranaatti, ja siltikään ei tarvitse pidättää hengitystä. Lisäksi rakenne on viehättävä ja mukana tietysti loma, Etelä-Ranska ja uima-allas. Voiko toivoa muuta?

Tunnettu runoilija Jozef "Joe" Jacobs, hänen vaimonsa Isabel, heidän 14-vuotias tyttärensä Nina sekä ystäväpariskunta Laura ja Mitchell ovat vuokranneet talon Etelä-Ranskasta. Yllättäen puutarhan uima-altaassa kelluu hahmo, joka pian nousee ylös vettä valuen, käy ilmi että hänellä on lanteille ulottuva tukka ja hän on alasti. Hän on Kitty Finch, hämmästyttävän kaunis ja vääjäämättömän rikki, tietää kasveista ja sanoo ääneen asioita joita kukaan ei haluaisi kuulla. Lisäksi käy ilmi, että Kitty ihailee Joen runoutta ja on hankkiutunut paikalle varta vasten.

Mitchell ei voi sietää häntä, Laura purnaa hiljaa. Isabel Jakobs tarjoaa yllättäen Kittylle talon vapaata huonetta. Tilaa on. Josef hurmaantuu välittömästi, minkä kaikki myös näkevät. Hän ei kuitenkaan tunnusta, että on lukenut Kittyn kirjoittaman runon, jonka tämä jätti makuuhuoneen ulkopuolelle häntä varten. 

Miksi? Miksi. 

It goes like this. My father said goodbye, etc. My mother said goodbye, etc. They hid me in a dark forest in western Poland, etc.

Kiitos, sanoi rouva Pyy (vihdoin)

Suhteeni Marja-Liisa Vartion romaaneihin on kunnioittava, mutta hivenen etäinen. Ainakin tähän mennessä voimakkaimman vaikutuksen oli tehnyt Hänen olivat linnut, jonka luin nuorena yliopisto-opiskelijana. Se on sitten kevät ja Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö menevät enemmän osastoon kunnioittava, mutta melko etäinen. Kaikki naiset näkevät unia (Teos 2012) on turhauttava, riemastuttava ja lopulta melko osuva kuvaus naisen sielunelämästä.

Rouva Pyy on kotirouva 50-luvun Helsingissä, ja melkoisen rasittava hahmo. Hän vahtii ikkunasta naapureita, aprikoi mitä he ajattelevat hänestä, pohdiskelee uniaan, käy hypnoosissa ja naputtaa miehelleen. Rouva Pyyn ongelma tuntuu olevan, että mikään ei oikeastaan ole hyvin. Uusi, toiveiden rivitaloasunto onkin liian pieni, posliininmaalauskurssi ei sittenkään häntä varten, ja toiset naiset (kateelliset käärmeet) eivät arvosta hänen taidemakuaan. Aviomieskin saa tietysti kuulla kunniansa. Rouva Pyy syyttää miestä perintömetsätilkun myymisestä – kunnes viime hetkellä muistaa, että myynti taisikin olla hänen oma ideansa.

Minä ehkä vähän pelkään tätä Marja-Liisa Vartiota. Hän katsoo henkilöiden lävitse säälimättä ja läpitunkevasti, ja ainakin tässä myös esittää heidät tietyn etäisyyden päästä, ei asetu suruihin eläytyväksi kertojaksi, jolloin henkilöistä muodostuu tarkka mutta samalla (ainakin tässä) myös vähän hupaisa kuva. Eipä huvittaisi istua rouva Vartion kanssa samoilla kahvikutsuilla.

Kaikki naiset näkevät unia luo episodimaisen katsauksen rouva Pyyn elämään. Tilanteet seuraavat toisiaan enemmän tau vähemmän kronologisesti, mutta yhtä aikaa vähän unenomaisesti. Syntyy jännittävä mielikuva sekä jatkuvudesta että syklisyydestä, koska rouva Pyy tietysti koko ajan pui myös vanhoja, jo sattuneita asioita. Mitä pidemmälle päästään, sitä tyytymättömämpi rouva Pyystä tulee.

Mies jää lähinnä ääneksi taustalla, hahmoksi joka juo rouva Pyyn keittämää kahvia ja puhu uupuneella äänellä, että rahat alkavat olla lopussa. Välillä mies koettaa puhua rouva Pyylle järkeä, mutta rouva Pyy on luulojensa, kuvitelmiensa, toiveidensa – ja pelkojensa vanki.

Onnistuuko rouva Pyy virittäytymän maalauksen tunnelmaan?
(Kuva naarattu wikipediasta.)

Loppuun on kuitenkin sijoitettu riemastuttava nostatus, joka mielestäni myös tiivistää hienosti rouva Pyyn ja koko kirjan idean. Rouva Pyy ja mies matkustavat Italiaan! Ollaan Vatikaanivaltiossa, taideaarteiden äärellä. Rouva Pyy on odottanut matkaa ja varsinkin Sikstiiniläiskappelin näkemistä kovasti. Hän ja mies lyöttäytyvät oppaan johtaman turistiryhmän hännille, vaikka rouva Pyy katselisikin ehkä mieluummin yksin, hän on juuri ollut tavoittamaisillaan jotakin pyhää Pyhän Pietarin patsaan juurella. Mies kuitenkin vaatii, että seurataan opasta. Kiire oli, jos aiottiin pysyä muitten mukana. 

Alkaa jo väsyttää ja janottaa, mutta kappelia ei kuulu. Tullaan ahtaan käytävän päässä matalasta oviaukosta pieneen huoneeseen, jossa rouva Pyy ja mies levähtävät samalla tuolilla selät vastatusten siten, että rouva Pyyn naama on ovelle päin.

Se on hilpein näky kirjan sivuilla pitkään aikaan.

Opas huitoo kuin liikennepoliisi, pian porukka on jo valmis siirtymään eteenpäin. Mies tungeksii ovensuuhun muiden mukana, rouva Pyy jää vielä kuuntelemaan läheisten suomalaisrouvien juttuja. Mutta tämä on se, sanoo toinen. Mitä ihmettä. Onpa hämärä ja pieni, rouva Pyy päivittelee, sibyllatkin pieniä ja mustia. Onneksi hän ei ehtinyt kysyä oppaalta, missä Sikstiiniläiskappeli oikein luuraa. Kuinka kaikki olisivat hänelle nauraneet.

Koko Italia-kuvauksessa tavoitetaan mielestäni mainiosti joku armottoman arkisen ja parhaassa tapauksessa sydäntä hakkaavan kohottavan, konkreettisen ja pyhyyden törmäys, joka tulee vastaan aika usein matkalla mutta ehkä usein myös elämässä yleensä.

Ja kuinka ollakaan, elämä (tai Marja-Liisa vartio) siis kuitenkin tarjoaa rouva Pyylle vielä mahdollisuuden. Rouva Pyy saa mahdollisuuden katsoa ja nähdä omin silmin. Ja hän näkee, pientä ja hämärää on, mutta sentään hän näkee itse. Kuva oli kuva, Aatami alaston mies katossa. Ja katto oli korkealla, oli työlästä kurkotella sinne. Todellisuus ei tietysti vastaa yhtään sitä mitä rouva Pyy odotti, mutta ainakin hän (kerrankin) katsoi sitä suoraan silmiin. Mies menetti tämän mahdollisuuden kiirehtiessään lauman perään.

Olen iloinen rouva Pyyn puolesta. Hän sentään tajusi mitä näki, ja sai nähdä omin silmin. Ulkona torilla suomalaisnaiset käyvät kauppaa ilmeikkään italialaismyyjän kanssa, ja rouva Pyy joutuu hämmentävän kohtauksen osapuoleksi. Siitäkin olen iloinen, mitä rouva Pyy saa vihdoin soperrettua, vaikkakin liian myöhään, sillä vikkeläkiikkeinen kauppias on jo kadonnut. Grazie, kiitos. Niin minunkin tekee usein Italiassa mieli sanoa.

45 vuotta – ja mitä sitten?

Menin katsomaan elokuvan 45 Years, ja vaikka en sitä itselleni täysin myöntänytkään, tai ehkä vähättelin asiaa, mutta no, minulla oli odotuksia. Tietysti oli. Charlotte Ramplingin vuoksi, aiheen vuoksi, siksi että elokuva perustuu novelliin (David Constantinen In Another Country), sen takia mitä olin kuullut ja lukenut.

Niin siinä sitten kävi. Jäin vähän varuilleni.

Andrew Haigh'n ohjaama elokuva alkaa, kun Ramplingin esittämä Kate ja hänen miehensä Geoff (Tom Courtenay) valmistautuvat viettämään 45-vuotishääpäiväänsä. Edeltävänä maanantaiaamuna Geoff avaa kirjeen, ja sieltä avautuu heidän väliinsä railo, rotko, ja sinne rotkoon on 50 vuotta sitten pudonnut nuori nainen.

Ehkä olin koko ajan varpaillani. Ehkä odotin liikaa, odotin koska se alkaa, koska voin rentoutua ja ajatella: Kyllä. Tämä todella on sitä.

Ehkä juuri siksi en missään vaiheessa täysin pystynyt antautumaan elokuvalle.

Ärsytti varsinkin Geoff, joka valahti kirjeen myötä täysin omiin maailmoihinsa, ärsytti Kate joka otti niin kovasti miehensä huomioon kaikessa, mietin millainen dynamiikka heidän avioliitossaan oli vallinnut.

Eniten minua vaivasi elokuvan aikana se, että en ihan täysin ymmärtänyt, miksi kirje, sen sisältämä uutinen ja sitä seuranneet keskustelut saivat Katen niin pois tolaltaan. Lopullinen iskun hän sai kiivettyään ullakolle ja etsittyään käsiinsä joukon valokuvia. En halua kuulla sen naisen nimeä enää, Kate sanoo myöhemmin jäätävästi. Mitään muuta ei sanota ääneen. Geoff ja Kate taatusti tietävät enemmän kuin me. Itse olisin kaivannut jotain pientä tyrkkäystä, vihjettä. Mielestäni Katen reaktiosta puuttui uskottavuutta. Hänhän tiesi kirjeen naisesta jo, miten tällainen voisi niin monen vuoden jälkeen olla niin suuri isku? Eikö hän, tai kuka tahansa, muka ollut ottanut huomioon sitä, että miehellä oli elämää ennen häntä? Ja eivätkö 45 vuotta olisi antaneet Katelle uskoa siitä, että Geoff kyllä aikanaan tokenee järkytyksestään?

Periaatteessa kyllä ymmärrän. Geoff kyllä taantui kirjeen myötä joksikin aikaa, menetti toimintakykynsä, vajosi ajatukiinsa ja takaisin syväjäädytettyyn nuoruuteensa. Nainen oli nuori, Kate ei. Ja entä ne valokuvat sitten: Tuntuiko Katesta, että se mitä hän oli luullut yhdessä aloitetuksi, yhdessä sovituksi, olikin toiselle vain seurausta jostakin edeltävästä? Sellainen ikään kuin riisuisi Katelta minuuden, oikeuden omaan itseen ja omaan elämään. Jos valokuvan naiselle olisi käynyt toisin, ei Kateakaan olisi, ainakaan tässä, hänen elämäänsä sellaisena kuin se nyt on.

Ehkä uusien asioiden paljastuminen havahdutti Katen ajattelemaan, mitä kaikkea toiseen ihmiseen mahtuu, miten paljon sellaista, mistä läheisimmälläkään ei ole aavistustakaan. Millaisia ratkaisuja, tekoja, tekemättä jättämisiä, mitä kerrotaan ja miten paljosta voi olla puhumatta – ja mitkä asiat aina vaikuttavat taustalla, kaikkeen, mitä sanoo, tekee, kuka on. Ehkä tämä kaikki jysähti Kateen 45 vuoden jälkeen. Toisaalta – onko se nyt aivan tavatonta? Eikö ole selvää, että ihmiseen piiloutuu kerroksia kuin hautaholviin? No, minä en ole elänyt kenenkään kanssa 45:tä vuotta.

Tällaisia ajatuksia tuli mieleeni elokuvan jälkeen ja ystävän kanssa puhuttuamme. Jälkikäteen tarina paisui mielessä vielä pitkään, ja ehkä aloin ymmärtää Katea paremmin. Katsomishetkellä 45 Years jäi kuitenkin hiukan etäiseksi, niin vaikea kuin se onkin myöntää. Charlotte Ramplingin kasvot ilmensivät yhteisen koetun murenemista hienosti, mutta jotta kokemus olisi ollut vähän voimakkaampi, Katen tyrmistys traagisempaa, olisin toivonut pientä vahvistusta Katen reaktioille, esimerkiksi sille, mitä hän ajatteli lapsista  ja niiden hankkimisesta.

No jaa, kuka tietää. Tietysti vähäeleisyys oli osa elokuvan tyyliä ja taidokkuutta. Ehkä minä olenkin menettänyt jotain herkkyyttä? Tarvitsenko viestin nykyään kerrostalon kokoisena, ja huudoin, kyynelten ja huokausten saattelemana? Ei kai! En usko. En tiedä. Ehkä en vain ollut tarpeeksi vastaanottavalla tuulella.

Loppu oli kuitenkin hieno. Kate riuhtaisi otteensa miehensä kädestä tämän eläytyessä 45 vuoden takaisin häätanssin viime säveliin. Mies sai kaiken: muistuman nuoruudestaan, upean vaimon, lopulta hetkeksi menetetyn mielenrauhankin takaisin. Tai ainakin hän koitti toimia juuri niin kuin Kate oli käskenyt: Yritetään aloittaa alusta.

Kieltäytyä päättämästä yhdessä yhteisen menneisyyden juhlistamista oli julmaa, röyhkeää ja ilkeää – ja ehkä ainoa, mitä Kate voi tehdä.

Oli tämä joka tapauksessa hieno elokuva, (melkein liian?) tyylikkäästi rakennettu, ihanaa harmaanruskeaa englantilaista maalaismaisemaa, ja upeaa lähikuvaa Charlotte Ramplingista. Kun kuvataan auton peruutuspeiliä niin että pelkät hänen takapenkille tähyävät silmänsä näkyvät – pelottaisi istua siinä autossa. Rampling on paras, karmein sellaisina hetkinä kuten tässä elokuvassa autossa, kun hän hymyilee itsekseen tietäväistä hymyä, vakuuttaa ystävälleen kaiken olevan kunnossa, mutta hän ei kerro kaikkea, ei anna satuttavinta, haavoittavinta tietoa, hymy on melkein omahyväinen mutta haihtuu nopeasti.

Joka tapauksessa: Tämän takia rakastan novelleja, tämän takia novellit ovat parhaimmillaan huikeita tekstejä, aivan huikeita, sen minä olen kyllä jo kauan tiennyt. Ja ilmeisesti vaatii aivan käsittämätöntä taitoa kirjoittaa niitä, ihan kuin en muka sitäkin jo tietäisi. Joka tapauksessa juuri tällaisista saumakohdista, repeilemistä kaikkein kiinnostavimmat tarinat kertovat.

Vuoden paras

Vuoden kirjalistan äärellä innostuin miettimään vuoden parhaita asioita. Keksin elokuvan, vaatteen, ruuan, musiikinkin ja kirjan, mutta mikä olisi paras kokemus tänä vuonna? Tapahtuma, elämys, hetki, jotain. 

Muistin, miten olin edellisenä iltana kävellyt hyisessä säässä Senaatintorin ohi matkalla elokuvateatteriin, ja oikeastaan jo silloin tiennyt että vuoden paras hetki oli tämä.

20. elokuuta. Oli Taiteiden yö, seisoin parinkymmenen Punavuoren vastaanottokeskuksessa asuvan naisen ja muutaman SPR:n vapaaehtoisen kanssa Senaatintorilla odottamassa illan massatapahtuman alkua. Olimme taivaltaneet sekavana laumana halki Esplanadin puiston tungoksen, ja nyt seisoimme sentään tässä, kaikki perillä. 

Etukäteen oli vähän jännittänyt, korjaan, jännittänyt hirveästi, naisten toimintaryhmään liittyminen oli minulle uutta. Vaitonainen ja kuitenkin monia kieliä puhuva ihmisjoukko ja sen luotsaaminen halki kaupungin, eikä aina ollut varmaa, tiesivätkö kaikki minne olimme menossa ja miksi olivat mukana, ja kaikkien kanssa ei ollut yhteistä kieltä ollenkaan, harva suomalaisista osasi farsia, kurdia tai albaniaa.

Tässä vaiheessa olin kuitenkin jo oppinut, että ainakaan täysin lukkoon en mene, ja että kohtaaminen näiden eri maista tulevien eri kielisten ihmisten kanssa lataa minut täyteen energiaa. 

Senaatintorilla esityksen alkua odoteltiin kauan, monet turhautuivat ja näyttivät sen, toiset odottivat kohteliaina. Kun puusta rakennetut jättiläishahmot lopulta vaappuivat esiin, happamatkin kasvot kirkastuivat. Vihdoin. Jotain tapahtuu, emme ole tuoneet heitä tänne turhan takia, tämä näyttää oikeasti ihan hienolta. 

Ilta hämärtyi, lyhythihaisessa paidassa tarkeni pitkään, ihmisiä oli paljon mutta kukaan ei liiskautunut. Seisoin siinä keskellä naisjoukkoa, olimme tulleet mistä olimme tulleet, kenelläkään ei varsinaisesti mitään puhuttavaa toisilleen, paitsi heillä joilla oli yhteinen kieli. Mietin mitä he sanoivat, miltä heistä mahtoi tuntua, seistä kaikista maailman paikoista ja kaikkien matkojen ja reittien jälkeen, ja ennen niitä jotka vasta olisivat edessä, nyt tässä, elokuisena iltana keskellä Helsinkiä. 

En tiedä, oliko siinä muutakin, myöhemmin tapaamisen jälkeen pyöräilisin itään enkä oikein tiennyt mihin olin menossa, olin liikkeellä yksin ja vastaan tuli koko ajan paljon ihmisiä, lopulta pyöräilisin pilkkopimeän rakennustyömaan halki Sompasaaren päähän, josta löytyisi sauna, pieni valkokangas ja outo nauhoilla eristetty elokuvaustilanne, pari ystävääkin. 

Kaikkein eniten se oli kuitenkin sitä että olin seissyt Senaatintorilla, yhdessä näiden naisten kanssa, osana tätä ryhmää, se oli uutta, jotain mitä tein ihan itse, mitä olin suunnitellut kauan, olin uskaltanut. Jokin meitä silloin yhdistikin. Jos ei muu niin kaunis kesäilta, ihmisiä oli liikkeellä, tuntuiko naisistakin siltä että kaikesta huolimatta melkein mikä tahansa on mahdollista, jokin kohta liikahtaa, jotain on tapahtumassa?

En tiedä. Ehkä he seisoivat Senaationtorilla tuntien olonsa täysin irralliseksi. Tai vielä: ehkä jotkut heistä olisivat saattaneet tunnistaa sen tunteen, joka minulla oli, mutta heidän oma tilanteensa oli niin absurdi, että se ei ollut heille mahdollista nyt.

Tai sitten se oli. Kävelimme kahden etiopialaisen ja yhden suomalaisen kanssa muiden jälkeen takaisin Uudenmaankadulle, olisi tehnyt mieli sanoa etiopialaisille, tulkaa mukaani, jatketaan iltaa. En sanonut, erosimme hymyillen, he sanoivat poikkeavansa hakemassa jotain ja palaavansa vielä ulos.

Minä haluaisin kuitenkin muistaa sen tunteen, nimittäin uskaltamisen, irti olemisen, vaappua reunalla ja ottaa vielä yksi askel, kohti toisia ihmisiä, kohti jotain joka pelottaa.

Uuden vuoden suhteen on selvää, että jonkun täytyy muuttua. Se liittyy ainakin työhön ja kirjoittamiseen.

Ehkä jos muistan sen elokuun yön, uskon että se on mahdollista.

New Year's Day

Vuoden ensimmäisenä iltana ajoin lautalla Suomenlinnaan. Pimeässä pienten mukulakivipeitteisten pihojen ja kivirakennusten luonne pääsi eriin ihan eri tavalla kuin päivänvalossa. Tältä voisi tuntua keskiajalla. Nousin Kustaanmiekan valleille, tätä olin odottanut. Tuuli, jonkun vajan ovi narisi. Kävelin hitaasti eteenpäin, vaikka alapuolella kummuilla ja kuopissa oli aavemaista. Onneksi toisella puolella oli meri. Valot välähtelivät pimeässä, majakoiden disko.

Päätin seurata seuraavaksi valaistua reittiä, kuljin toiselle puolelle saarta, ohitin pienen laiturin jolle olin kesällä saapunut yhteysveneellä. Oviaukko läheisessä kiviholvissa oli valaistu. Kävelin holvin ali. Linnoituspiha oli pimeä, hiljainen. Kävelin eteenpäin, toiselle pihalle, vaikka hirvitti. Olin yksin kivimuurien keskellä. Korkean muurin päällä rakennustelineiden muovipressut läpsyivät tuulessa, jotain valkoista vilahti nurmikon yli. Olinko yksin?

Takaisin kävellessä olo oli voimakas, hullun kevyt. Lauttamatkalla olin onnellinen, yhtä onnellinen kuin matkoilla, kuin silloin matkalla. En muista milloin olisin vuoden ensimmäisenä päivänä ollut näin rauhassa, tyytyväinen siellä missä olen.

Meri sisälläni. Meri minussa. Pimeä minussa. Ottaa vielä yksi askel.

Kun saan kosketuksen siihen mereen, silloin on hyvä.