torstai 16. huhtikuuta 2015

Just Kids

Jaahas, taas on löytynyt paras koskaan lukemani kirja. Ajatella, että Patti Smithin Ihan kakaroita on notkunut liepeilläni kirjakaupan hyllyssä ja tietoisuudessani aina suomennoksen (WSOY 2010) ilmestymisestä asti, mutta nyt vasta kohtasimme. Nyt olin valmis.

En ollut kuvitellut kirjaa tällaiseksi. En ollut kuvitellut Pattia tällaiseksi. Kuvittelin jonkinlaisen rääväsuisen rokkarin, sanavalmiin, tiedostavan ja vähän röyhkeän, ja itsehän tunnen oloni hailakaksi ja jotenkin liian kiltiksi aina vieraillessani rock-skenessä (mitä ei välttämättä tapahdu kovin usein).

Keskeinen henkilö kirjassa on tietysti Robert Mapplethorpe, mutta vähintään yhtä kuohuttavaa on Patti Smithin oma tie taiteilijaksi. Smith kutsuu itseään ”omalaatuiseksi seinäruusuksi jolla oli jyrkkiä mielipiteitä”. En ole aiemmin tiennyt Smithistä lähes mitään. Toki kirjassa kuvataan hänen uransa alkuvuosia 1960-luvulta 1970-luvun lopulle, mutta yllätyin silti ujoudesta, epävarmuudesta ja jonkinlaisesta sopeutumattomuudesta, josta hän kirjoittaa. Ehkä Smith oli myös sanavalmis ja röyhkeä, tai ainakin kehittyi sellaiseksi, ja tiedostava hän on varmasti aina ollut, mutta vaikutuin myös tarpeesta jopa vähän vetäytyä, sekä täydellisestä omaehtoisuudesta.

New Yorkin kaduilla ja vähitellen Smithin tuttavapiirissä vilisee sellaisia nimiä kuin Andy Warhol, Tinkerbelle (!), Allen Ginsberg ja Jimi Hendrix. Smith on sisällä skenessä, mutta tarkkailee sitä myös ulkopuolelta ja lausuu teräviä mutta kunnioittavia kuvauksia kanssakulkijoistaan. Entäs tämä sitten:

”Janis oli kuin kuningatar sädekehänsä päällä, kun hän istui laiskanlinnassaan Southern Comfort –pullo aina kätensä ulottuvilla – jo iltapäivällä. Michael Pollard oli yleensä kiinni hänen kyljessään. He olivat kuin kaksoset, jotka rakastivat toisiaan yli kaiken; heillä oli samat puhemaneerit, he lopettivat kaikki lauseensa sanaan man. Minä istuin lattialla, kun Kris Kristofferson lauloi hänelle ”Me And Bobby McGeen”, ja Janis tuli mukaan kertosäkeessä. Tällaisia hetkiä sain todistaa, mutta olin niin nuori ja mietin jatkuvasti niin paljon omia asioitani, etten oikeastaan tajunnut todistavani mitään erityistä.”

Tulen onnelliseksi lukiessani tällaisia kuvauksia. Historia on varmaan täynnä tällaisia hetkiä. Ehkä historia on vain näiden hetkien värittämistä, uudelleenkertomista myöhempien aikojen ymmärryksen valossa? No ei ehkä sentään. Joskus, harvoin, sattuu että tajuaa olevansa läsnä sellaisena hetkenä johon tiivistyy jotain erityistä.

En ole lukenut kirjaa englanniksi, mutta ainakin suomentaja Antti Nylén on tehnyt suomennoksesta elinvoimaisen ja sanavalinnoiltaan yllättävänkin.

Rakastan kirjassa tihkuvaa materiaa: roinaa, onnenkaluja ja taikaesineitä, joita Patti ja Robert haalivat ja vaalivat. Patti seisoo hotelli Chelsean aulassa täytetty varis kädessään, Robert hamstraa halpahalleista lasihelmiä ja pääkalloja ja alennusmyynnistä valokuvakehyksiä. Pukeutumisen kuvaukset ovat ihania. Patti lähtee ulos Eedenistä itään –asussa eli laivastonsinisessä viskoosimekossa ja olkihatussa, Robertilla on lampaannahkaliivi, merimieslakki tai nahkarotsi. Yksityiskohtien määrä on loputon. Haluan heti kartuttamaan omaa taikaesinevarastoani, inspiraatioalttareitani.

Rakastan ruokakuvauksia 1960- ja 70-luvun New Yorkista. Puoliksi syöty hot dog, Pattin salaattikeitto, hummeri jonka Sam Shepard vie Pattin syömään, ja snowball-jälkiruoka (vaniljajäätelöllä täytetty suklaakakkupallo, uuh).

Rakastan Smithin bändin ja esiintymisen orgaanisuutta, sitä miten se muotoutuu vähitellen, kun oikeat ihmiset, soundit ja esiintymispaikat löytyvät. Ja sitä, että jokainen kappale ja esitys syntyy kuin uudelleen tiiviissä suhteessa yleisöön. Siellä on se vimmaisuus ja röyhkeys, joka Patti Smithiin mielessäni liittyi.

Esineiden, tavaroiden, sanojen, ideoiden ja näkyjen virta kulkee esteettä myös Pattin ja Robertin työhön. He tekevät koko ajan jotain. Tällaista orgaanisuutta ja runsautta minäkin haluan.

Ihan kakaroita on aarreaitta ja pelkästään Patti Smith mieletön inspiraatio. Tietysti myös kuvaus Patti Smithin ja Robert Mapplethorpen suhteesta on sekin hieno, ja luottamusta herättävä osoitus rakkaudesta, ystävyydestä ja kumppanuudesta ja siitä miten kaikki se tukee molempia sekä ihmisenä että taiteilijana.

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

About Today

https://open.spotify.com/track/0MUh20kYFOG1vN8R6GEAnR

Tämä on kamalan surullinen laulu. Ei se haittaa. Luojan kiitos maaliskuu on ohi. Jos ei ole ketään muuta jota syyttää, syytän maaliskuuta. Viikkokausiin en ole pystynyt pysähtymään, keskittymään, näkemään. Matkustin Jyväskylään, tulin takaisin. Kävelin merenrantaan, en nähnyt merta.


Kunnes yhtäkkiä, tilaa on. Katson ympärilleni. Katson kohti. Sisälle tuli rauhaa, sisälle tuli tilaa. Aika ei ole hahmoton vihollinen vaan lahja.

Niin että nyt loppui myös ruikutus. On huhtikuu. April on kaunein kuukauden nimi englanniksi. Ehkä siksikin pidän Aprilista, myös nimenä, että on tämä hurja ja hieno elokuva, joka perustuu hienoon kirjaan, ja elokuvassa (kaiken muun lisäksi) koko ajan jotenkin upea valo.