Das Adlon

Lempiohjelmani televisiossa on nyt saksalainen draamasarja Hotelli Adlon – elämää suurempi tarina (Das Adlon – Eine Familiensaga). Sarjassa on kolme osaa ja kaksi niistä on esitetty Ylellä elokuussa (nähtävissä myös Areenassa), viimeinen tulee huomenna tiistaina 2.9.

No eihän siitä voi kuin tykätä. Sarja kuvaa legendaarisen hotelli Adlonin vaiheita Berliinissä. Hotelli valmistui 1907 Pariser Platzille Brandenburgin portin tuntumaan, ja se oli aikansa kuuluisin ja ylellisin hotelli. Juuri sellainen, jossa minä viihtyisin niin hyvin. Hienotunteisia conciergeja, suuri ja loistelias aula, pikkoloita, kiinnostavia vieraita, sviittejä, samppanjaa, suuria vuoteita.

Koska ollaan Berliinissä ja koska hotelli valmistui 1907, parahiksi ennen kuin Euroopassa alkoi täristä, hotelli on tietysti todistanut yhtä ja toista. Ennen ensimmäistä maailmansotaa Saksaa hallitsee sotahullu keisari. Asenneilmapirii alkaa muuttua, Amerikasta saapuu vapaamielinen valokuvaaja Undine Adams, ja sen sijaan että menisi naimisiin perheen hyväksymän sotilaan kanssa, Alma Schadt lähtee Amerikkaan meluisan ja saksaa hykerryttävästi ääntävän Undinen kanssa. Toisessa jaksossa natsipuolue nousee valtaan ja sotilaspukuihin sonnustautuneet natsit marssivat Adloniin kallistelemaan maljoja.

Das Adlon joskus 1926.

Edellä mainituista syistä (ei natsit vaan Berliini, 1900-luvun alku ja hotelli) minä tietysti rakastan tätä sarjaa.

1800-luvun lopulle asti hotellien tehtävä oli lähinnä tarjota matkalaisille yösija yhdeksi, pariksi yöksi. Vähitellen niistä alkoi kuitenkin muodostua sosieteetin kohtaamispaikkoja, joiden seinien sisältä löytyivät paitsi majoitustilat, myös sellaisia herkkuja kuten ravintolasali, kirjasto, tanssisali, tupakkahuone ja kirjasto. Wieniin valmistui Imperial, Pariisiin Ritz ja Lontooseen Ritz London, ja mainzilainen viinikauppias ja ravintoloitsija Lorenz Adlon oli sitä mieltä, että Berliini ansaitsi yhtä hyvää ja parempaakin. Keisari Wilhelm II:n suopealla myötavaikutuksella Unter den Lindenin päähän valmistuikin aikansa edistyksellisin majoitusliike, jonka erikoisuuksiin kuului muun muassa sekä lämmin että kylmä juokseva vesi.

TV-sarjassa hotellin vaiheisiin kietoutuvat kahden perheen kohtalot. Perustaja Lorenz Adlon johtaa hotellia lämpimällä mutta rautaisella otteella, kunnes jää auton alle Brandenburgin torilla. Adlonilla on läheinen ystävä Gustaf Schadt, joka tekee siirtomaakauppaa Afrikassa ja toimittaa rakennusmateriaalia hotellia varten. Gustafilla on tytär Alma ja Almalla salaisuus, jota perhe ei missään nimessä aio päästää julkisuuteen. Kertojana toimii Gustafin tyttärentytär Sonja Schadt – joka aikuiseksi tultuaan saa käyttöönsä pienen huoneiston hotellissa. Adlon on siis hänen kotinsa. "Osa vieraistamme asuu mieluummin hotellissa kuin kotona", herra Adlon nuorempi lausuu. No eipä vissiin. Milloin minä asun osan vuodesta hotellissa? En ehkä ihan huomispäivänä, mutta joskus. Jaksan odottaa!

Sarja on mielestäni hienosti dramatisoitu, tyylikkäästi toteutettu, koskettava ja väliin jopa hauska. Pidin erityisen paljon Sonjan äidistä Almasta nuorena (Maria Ehrich), mutta sitten hän häipyi Amerikkaan ja ikävä kyllä takaisin tuli vähän vanhempi ja paljon jähmeämpi Alma (Anja Kling). Sen sijaan olen aivan ihastunut hovimestari Friedrichiin (Wotan Wilke Möhring), joka esiintyy juuri niin hienotunteisesti ja jämäkästi kuin hovimestarin kuuluu ja jonka pidättyväisen ulkokuoren alle piiloutuu tietysti lämmin sydän.

Toinen jakso päättyi toisen maailmansodan kynnykselle. Berliinin taisteluissa hotellirakennus säilyi, mutta tuhoutui myöhemmin tulipalossa. Päärakennus tuli sijaitsemaan Itä-Berliinin puolella, mutta muurin rakentamisen jälkeen se jäi ei-kenenkään-maalle, ja rakennuksen rauniot tuhottiin 1952. Itä-Berliinin puolelle jääneessä siipirakennuksessa pidettiin ilmeisesti hotellia vuoteen 1984 asti. Saksojen yhdistymisen jälkeen vanhan kiinteistön paikalle rakennettiin alkuperäistä muistuttava hotelli Adlon, joka avattiin vuonna 1997. Oikeastaan sen koko nimi kuuluu Hotel Adlon Kempinski, sillä hotelli on osa Kempinski-ketjua. Hmph. Joka tapauksessa yöpyisin sielläkin kernaasti. Niin on tehnyt myös muun muassa Micheal Jackson, joka kuuluisissa kuvissa roikutti vauvaansa Prince Michael II:ta juuri Adlon-hotellin parvekkeelta.

Mutta tästä kaikesta minä en tiedä vielä mitään. Täytyy odottaa huomiseen. Sillä aikaa katselen tätä kuvaa ja mieleni tekee itkeä. Muistan myös, miksi pitäisi matkustaa Berliiniin taas kerran.

Miksi miksi miksi nämä hotellit vetävät minua puoleensa? Lukion toisella luokalla katsoin iltapäivisin Heathrow'n lentokentästä tehtyä puolidokumentatiivista tv-sarjaa. Pidän tällaisesta paikkojen ja tilojen personoinnista. Miksi? En tiedä.

Joka tapauksessa olen päättänyt miettiä enemmän kuvia ja tarinoita ja sitä miltä tuntuu, vähemmän sitä mitä mikäkin asia merkitsee.


Kuvat: moviepilot.de, wikipedia,  flickr.com (https://c1.staticflickr.com/9/8176/8056762838_903874f48e_z.jpg)