torstai 22. toukokuuta 2014

Lukaisenpa limerikin




Tämä ja muita hupaisia pikku tarinoita löytyy kirjasta A Book of Nonsense, joka sisältää Edward Learin ja Lewis Carrollin sekä muutamien muiden limerikkejä ja muita loruja. Kirja osui käteeni Kyproksella Lefkaran kylässä kahvilassa (Tasties Café), johon olimme poikenneet lounaan jälkeen. Omistajat olivat asuneet kauan Englannissa, ja paikka olikin kuin englantilaisen maalaistalon alakerta kyproslaisin vivahtein, vaaleaa ja kreikan-sinistä, piano, kirjahyllyjä ja kirjoja, valtavasti kirjoja, ihania pikku esineitä kuten posliiniveistos 1920-luvun tanssijasta, vessassa kylpyamme. (Virkistävän mannermainen tuulahdus Kyproksella.)



Otin kirjan käteeni, luin lorun, luin toisen. Tulin hilpeäksi ja samalla levolliseksi. Loruissa ei usein tunnu olevan (muuta) ilmeistä pointtia kuin kielellä leikittely ja absurdeja rinnastuksia. (Limerikeillä on oma mittansa ja ilmeisesti niihin sisältyy usein mm. kaksimielisyyksiä, mutta oma kiinnostukseni ei toistaiseksi ole ollut akateemis-analyyttistä vaan pelkästään nautiskelevaa.) Silloin ne tavoittivat kuitenkin jotain hyvin olennaista.

Olin hetki sitten hypännyt ruutua paikallisen koulun autiolla pihalla, olimme syöneet jälkiruoaksi hunajaan upotettuja melonin sisäkuoresta tehtyjä (!) makeisia, iltapäivä oli kuuma ja raukea, olin onnellisempi kuin pitkään aikaan. Lefkarasta lähdettyämme ajoimme kukkulalle, josta näki samaan aikaan sekä jylhiä vuorenhuippuja että meren, yli 180 astetta merta.

(Kypros: Meri, kaikkialla meri, vuoret myös, korkeuseroja siis jatkuvasti näkösällä, kissoja, korianteri ja persilja, HUMMUS, roseviini, niin paljon enemmän kaikkea kuin olin odottanut.)

Kirja päätyi minulle. Tiesin sen jo ennen kuin kysyin, voisiko sen mahdollisesti ostaa. Tiesin, että voisi. Kun kysyin, nainen, toinen omistajista sanoi että hänen pitäisi oikeastaan kysyä mieheltään, jolle kirjat kuuluvat. Sitten hän pyysi minua näyttämään, mitä haluaisin. Näytin. Nainen kuiskasi, ettei kerrota kenellekään, ja työnsi limerikit ja muun nonsensen laukkuuni.

Ihana nainen jolla oli jotain hyvin brittiläistä olemuksessa, lämmin, elämää nähnyt, veikeä ja nokkela katse ja luja kädenpuristus. Nainen sanoi myös muuta tärkeää. Ylistimme taloa ja sisustusta, johon hän, että kylläpä sen parissa vierähtikin aikaa. Mutta mitä tahansa teet rakkaudesta, silkasta rakkaudesta, nainen sanoi, vaikka se veisi aikaa ja aiheuttaisi vaivaa, siitä tulee hyvä.

Jos olisin psykologi tai sosiologi (tai taidehistorioitsija?), lanseeraisin käsitteen Välimeren-ikävä. Sellainen iskee, kun palaa Välimereltä takaisin Suomeen, ja minä olen tuntenut sen raastavan ensimmäistä kertaa jo 12-vuotiaana. Joku minussa herää siellä eloon, joku joka muualla uinuu. Olen ehkä entisessä elämässäni asunut Välimerellä. Tai mitä hittoa, miksi en asuisi siellä nyt, juuri tässä elämässä.
There was a Young Lady of Hull, / Who was chased by a virulent Bull; / But she seized on a spade, / And called out, "Who's afraid!" / Which distracted that virulent Bull.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti