maanantai 3. helmikuuta 2014

12 Years a Slave


Kun astelin ulos elokuvateatterista nähtyäni 12 Years a Slaven, ajattelin yhtäkkiä että jos nyt aulassa tapaisin tutun vuosien takaa, vanha tuttu katsoisi minua ja ajattelisi: Hän on muuttunut.



Oliko ajatuksella mitään tekemistä elokuvan kanssa? Tiedä häntä. Mihin tarvitaan vertauskuvia ja symboleita niin kauan kuin joku tuntuu joltain? Ravistaa ja puhdistaa, niin kauan kuin on tarina ja rytmi, liikkeen ja pysähdyksen suhde.

Viime viikko oli hieno, sillä näin elokuvateatterissa sekä Adèlen että 12 Years a Slaven. Vähään aikaan ei tarvitse enkä halua nähdä muuta. Steve McQueenin ohjaaman tositapahtumiin perustuvan 12 Years a Slaven pääosaa, Solomon Northupia näyttelee ihmeellinen Chiwetel Ejiofor. Solomon kaapataan orjaksi, hän saa nimekseen Platt ja menettää menneisyytensä, perheensä ja ihmisarvonsa. Ejioforin ilmeet ja värähdykset kasvoilla väikkyivät mielessä monta päivää. En pidä Oscar-palkintoja merkkinä mistään vääjäämättä hyvästä saati kiinnostavasta, mutta kaikki palkinnot mitkä tämä mies saa, ovat ansaittu.

Ja Patseyn näyttelijä Lupita Nyong'o! Tajusin tämän oikeastaan vasta kotona. Suuret loukatut silmät tuijottivat pimeydestä. Mikä herkkyys ja hurjuus.

Olihan pienessä roolissa myös tuleva aviomieheni, Benedict Cumberbatch, jonkinlaista inhimillisyyttä osoittavana plantaasinomistajana. Tajusin tilanomistaja Fordia katsellessani, mikä on rakkaan mieheni hienoin ominaislaatu näyttelijänä: se miten hän osaa vähillä eleillä, pelkillä silmien liikkeellä ja suun värähdyksillä ilmentää sisäisten ristiriitojen piinaamaa ihmistä. Ihailen aviomiestäni kovasti, hän on suuri inspiraation lähde. Mutta tässä elokuvassa kaikki ylistys ilmeiden ilmaisuvoimasta kuuluu Chiwetel Ejioforille.  (Ja oli se vähän kummallista kuulla Benedictin puhuvan leveää etelävaltioiden murretta.)

Mutta siis. Taidan olla yleensä enemmän sellaisten kirjojen ja elokuvien ystävä, joissa kuvataan tarkasti yksityistä kokemusta. Historialliset spektaakkelit sun muut eeppiset kertomukset tuppaavat usein tuntumaan vähän sieluttomilta. Yksityinen kokemus taas voi olla todella universaalia. Mutta miten hienoa on silloin, kun teoksessa yhdistyvät molemmat, yhden ihmisen silmien liikkeet ja laajempi konteksti. Orjakaupan fyysinen ja henkinen väkivalta, irvokkaat valtasuhteet ja hirveä uupumus värähtelivät kaikki Ejioforin lempeillä ja syvästi inhimillisillä kasvoilla. 12 Years a Slave ei ollut sieluton, päinvastoin. Se oli suuri, taiteellinen, tyylikäs, rankka ja täynnä tunnetta.

Silloin itkin (se on melko harvinaista muiden ihmisten ympäröimänä, teatterin pimeydessäkään) kun Patsey oli palannut saippua kädessä viereiseltä tilalta, koska se kamala nainen ei antanut hänelle edes saippuaa peseytymistä varten, ja mitä sitten tapahtui. Jälkeenpäin kaikki orjat olivat kokoontuneet paikalle, kun Patseyta hoidettiin, se hiljaisuus siellä. Ja ilme Plattin kasvoilla, kuinka hän heijasi itseään ja lakkasi lopulta uskomasta, mihin, pelastumiseensa ehkä, itseensä, kaikkeen hyvään mihin oli uskonut. 

  

2 kommenttia:

  1. Tiesitkö, että tuleva aviomiehesi lomailee parhaillaan Helsingissä?

    VastaaPoista
  2. NO TIESIN! Tai siis sain tietää. Hän ei varsinaisesti kertonut asiaa mulle. Mutta meillä on sellainen suhde että annetaan toisillemme tilaa.

    VastaaPoista