I've Got a Feeling

Tänään olen ajatellut kamalan paljon asioita.

Venäläinen Adelina Sotnikova voitti eilen naisten taitoluistelun olympiakultaa.

Ukrainassa kuolee ihmisiä ja hallinto tekee EU-suhteita tukahduttavia sopimuksia Venäjän kanssa ja oikeutta mielenilmauksiin rajoitetaan ja ihmisiä protestoi ja kuolee.

En mene lukemaan eduskunnan eilisen tasa-arvoinen avioliittolaki -keskustelun puheenvuoroja ja kommentteja niihin. En mene en mene enmeneenmeneenmenenenenenen.

Ruotsin prinsessa Madeleine synnytti eilen illalla tyttären new yorkilaisen Presbyterian-sairaalan luksussviitissä jossa on oma hovimestari ja ruokalista, jolta voi tilata mieleisensä menun. Ilta-Sanomien mukaan on mahdollista, että lapsi laitetaan myöhemmin Sveitsiin yksityiskouluun.

(Sveitsiin yksityiskouluun. Onko sellaisia olemassa 2010-luvulla eikä vain 1890-luvun tyttökirjoissa?)

Olympialaisten kunniaksi sekä kädenojennuksena kouluaikojen hiihtolomaperinteille keskityn taitoluisteluun.

Asiantuntijoiden mielestä Sotnikovan kulta ei ollut ansaittu, voiton olisi pitänyt mennä Etelä-Korean Yuna Kimille. Myönnetään, Yuna Kimin ja Carolina Kostnerin esitykset olivat taiteellisesti ja ilmaisullisesti tyylikkäämpiä, lähempänä tanssia ja taidetta, kuin Sotnikovan. Mutta Sotnikova oli kova ja kuten Ylen Sotši-areenan englanninkielinen selostaja sanoi, Sotnikovan "short program had magic".

Sotnikova ei edes osallistunut joukkuekilpailuun Venäjän joukkueessa, joten hän tuli pikkaisen pystymetsästä ja yllätti kaikki. Olen iloinen, että olympiakultaa voitti 17-vuotias tyttö joka itki ja hyppi avoimesti kameroiden edessä, mieluummin kuin hillitty etelä-korealainen, joka kaiken lisäksi on kerran jo voittanut. Iloitse nyt kun voit, sanoin eilen mielessäni Adelinalle. Tämä ei tule tapahtumaan koskaan enää.

Miksi tunteiden ilmaisun näkeminen tuntuu niin hyvältä ja oikealta, mutta itse se on usein niin vaikeaa? Kuka tietää, uskaltaisinko antaa kaikkeni 12 500 ihmisen katsellessa saati itkeä kameroiden edessä, pettymyksestä tai ilosta.

Kaikki liittyy kaikkeen

Se alkoi siitä, että luin Jonathan Franzenin esseen Ei loppua näkyvissä, jossa hän ylistää Paula Foxin teosta Desperate Characters (kokoelmassa Yksin ja kaukana, Siltala 2013, suom. Raimo Salminen).

En ollut koskaan kuullut Paula Foxista tai Desperate Charactersista. Googlasin Paulan ja luin kaksi artikkelia.

Franzenin fanitus on ilmeisen hyvin tiedossa. "Hailed as the greatest writer of her generation – by Jonathan Franzen, no less –". The Telegraphin artikkelissa siteerattiin pätkiä Franzenin esseestä. "The first time I read Desperate Characters, I fell in love with it. It struck me as plainly superior to any novel by Fox's contemporaries John Updike, Philip Roth or Saul Bellow. It struck me as obviously great."

Luin lauseet ja tunnistin ne heti. Me olemme tuttuja! Olemme tavanneet ihan hetki sitten! (Itse asiassa eilisiltana, keittiön pöydän ääressä.) Olin osa ihmeellistä lauseiden, tekstien ja ihmisten verkostoa. Minähän luin Franzenin esseet suomeksi (niistä todellakin joskus lisää), mutta englanninkieliset lauseet tuntuivat silti heti tutuilta. Raimo Salmisen suomentamana Franzenin ääni kuului teksteistä hyvin, tuli oikein läheiseksi.

Artikkeleista kävi myös ilmi, että Paula Fox annettiin lapsena adoptoitavaksi, ja myös hän antoi 20-vuotiaana ensimmäisen lapsensa adoptoitavaksi. Lapsi on Linda Carroll, jolla on myös oma lapsi, Courtney Love. Ja Courtney Loven lapsihan on Frances Bean, joten Paula Fox on Frances Beanin biologinen isoisoäiti.

Courtney Lovella ei tosin koskaan ole ollut minulle juuri merkitystä, kuten ei Kurt Cobainilla tai Nirvanalla. Mutta Suosikissa 1990-luvulla oli kuvia Courtney Lovesta huulipuna suttuisesti levineenä. Muistan ne. Sitten Kurt Cobain ja Courtney Love saivat lapsen, jonka nimeksi tuli Frances Bean, ja sen nimen muistan.

Niin että yhtäkkiä Paula Fox on oikeastaan tuttu. JA sekin vielä, että Desperate Charactersin päähenkilöä Sophieta puree villikissa, ja kesällä 2012 minua puri mummoni kissa muutamaa sekuntia ennen kuin kuoli. Se ei tosin ollut villi.

Tilasin Desperate Charactersin Amazonista. Kaikki liittyy kaikkeen, ja siitä ei tule kuristava tunne että elämän kulku olisi ennalta määritelty, koska asiat liittyvät toisiinsa ihanalla satunnaisella harottavalla tavalla. Myös tämä teksti liittyy johonkin.

12 Years a Slave

Kun astelin ulos elokuvateatterista nähtyäni 12 Years a Slaven, ajattelin yhtäkkiä että jos nyt aulassa tapaisin tutun vuosien takaa, vanha tuttu katsoisi minua ja ajattelisi: Hän on muuttunut.

Oliko ajatuksella mitään tekemistä elokuvan kanssa? Tiedä häntä. Mihin tarvitaan vertauskuvia ja symboleita niin kauan kuin joku tuntuu joltain? Ravistaa ja puhdistaa, niin kauan kuin on tarina ja rytmi, liikkeen ja pysähdyksen suhde.

Viime viikko oli hieno, sillä näin elokuvateatterissa sekä Adèlen että 12 Years a Slaven. Vähään aikaan ei tarvitse enkä halua nähdä muuta. Steve McQueenin ohjaaman tositapahtumiin perustuvan 12 Years a Slaven pääosaa, Solomon Northupia näyttelee ihmeellinen Chiwetel Ejiofor. Solomon kaapataan orjaksi, hän saa nimekseen Platt ja menettää menneisyytensä, perheensä ja ihmisarvonsa. Ejioforin ilmeet ja värähdykset kasvoilla väikkyivät mielessä monta päivää. En pidä Oscar-palkintoja merkkinä mistään vääjäämättä hyvästä saati kiinnostavasta, mutta kaikki palkinnot mitkä tämä mies saa, ovat ansaittu.

Ja Patseyn näyttelijä Lupita Nyong'o! Tajusin tämän oikeastaan vasta kotona. Suuret loukatut silmät tuijottivat pimeydestä. Mikä herkkyys ja hurjuus.

Olihan pienessä roolissa myös tuleva aviomieheni, Benedict Cumberbatch, jonkinlaista inhimillisyyttä osoittavana plantaasinomistajana. Tajusin tilanomistaja Fordia katsellessani, mikä on rakkaan mieheni hienoin ominaislaatu näyttelijänä: se miten hän osaa vähillä eleillä, pelkillä silmien liikkeellä ja suun värähdyksillä ilmentää sisäisten ristiriitojen piinaamaa ihmistä. Ihailen aviomiestäni kovasti, hän on suuri inspiraation lähde. Mutta tässä elokuvassa kaikki ylistys ilmeiden ilmaisuvoimasta kuuluu Chiwetel Ejioforille.  (Ja oli se vähän kummallista kuulla Benedictin puhuvan leveää etelävaltioiden murretta.)

Mutta siis. Taidan olla yleensä enemmän sellaisten kirjojen ja elokuvien ystävä, joissa kuvataan tarkasti yksityistä kokemusta. Historialliset spektaakkelit sun muut eeppiset kertomukset tuppaavat usein tuntumaan vähän sieluttomilta. Yksityinen kokemus taas voi olla todella universaalia. Mutta miten hienoa on silloin, kun teoksessa yhdistyvät molemmat, yhden ihmisen silmien liikkeet ja laajempi konteksti. Orjakaupan fyysinen ja henkinen väkivalta, irvokkaat valtasuhteet ja hirveä uupumus värähtelivät kaikki Ejioforin lempeillä ja syvästi inhimillisillä kasvoilla. 12 Years a Slave ei ollut sieluton, päinvastoin. Se oli suuri, taiteellinen, tyylikäs, rankka ja täynnä tunnetta.

Silloin itkin (se on melko harvinaista muiden ihmisten ympäröimänä, teatterin pimeydessäkään) kun Patsey oli palannut saippua kädessä viereiseltä tilalta, koska se kamala nainen ei antanut hänelle edes saippuaa peseytymistä varten, ja mitä sitten tapahtui. Jälkeenpäin kaikki orjat olivat kokoontuneet paikalle, kun Patseyta hoidettiin, se hiljaisuus siellä. Ja ilme Plattin kasvoilla, kuinka hän heijasi itseään ja lakkasi lopulta uskomasta, mihin, pelastumiseensa ehkä, itseensä, kaikkeen hyvään mihin oli uskonut.