Tärkeintä oli kuitenkin ymmärtää että kyseessä oli äärimmäisen herkkä laji. Aidan ylityksen tuli olla hallittu, mutta samalla oli juostava niin kovaa kuin ikinä pääsi. Oli päästettävä luova voima ja vauhti vapaaksi, tekniikan asettamien rajojen sisällä. Aidoille täytyi osata antautua.
Manuela Boscolla on kiehtova elämä. Italialaisen isän ja suomalaisen äidin tytär Bosco oli nuorena huippu-urheilija, juoksija joka aitoi pikamatkoilla monta Suomen mestaruutta. Sitten Bosco muutti Roomaan teatterikouluun, ja nyt se asuu Suomessa ja tekee enkelihoitoja. Tiedot perustuvat tähän Imagen juttuun sekä vuosien varrella kartuttamaani yleistietoon.) Bosco on myös kirjoittanut omaelämäkerrallisen romaanin Ylitys (Teos 2012).
Monialaisuus ja raja-aitojen ylitys (krhm) on kiinnostavaa. Myös huippu-urheilijuus on kiinnostavaa, samoin Italia, joten luin Ylityksen.
Kehoni oli laukeamassa. Olin keskimmäisellä radalla. Meidät komennettiin telineisiin. Lausuin mielessäni rukoukseni ja laskeuduin aitojen korkeudelle. Suuntasin katseeni aitaviidakon päähän, maaliin asti. Oikea jalka taaimmaiseen telineeseen. Sormet viivan taakse. Olin räjähtämässä.
Valmiit-komennon kuuluessa en ajatellut mitään.
Laukaisun hetkellä olin kirjaimellisesti kaatua telineistä, niin suurella voimalla työnsin itseni niistä ulos, mutta pysyin pystyssä kuin ihmeen kaupalla. Kiihdytys oli uskomattoman räjähtävä.
Hienoja kohtia on monia. Parasta ovat kuvaukset urheilukilpailuista ja treenikentiltä, Mikkelistä Rietiin. Jossakin vaiheessa joku alkaa kuitenkin vaivata. Tämä on omaelämäkerrallinen teos, joten etäännyttämisestä ei kai tarvinnut niin välittää. Silti olisin kaivannut muutamaan kohtaan vähän enemmän hienovaraisuutta ja tilaa tulkinnalle sen sijaan, että minäkertoja analysoi korkealentoisin käsittein omaa persoonaansa ja selostaa mielentilojaan. Muutamat kohdat söivät vähän kerronnan intensiteettiä ja kertojan uskottavuutta.
Tunne-elämäni vuorovedet vaihtuivat säännöllisen nopeaan tahtiin ja haluni kontrolloida elämää kasvoi emotionaalisen levottomuuden myötä. Tunsin, että minulle tapahtui koko ajan asioita, kuin b-luokan romanttisissa komedioissa. Vaihtoehdoista oli tulossa ongelma. Minä en osannut valita. Pelkäsin valitsevani väärin, joten jätin aina oven hieman raolleen. Uskoin, että takahuoneesta pakeneminen saattaisi pelastaa minut siinä tapauksessa, että tulisi todellinen hätä. Väärän valinnan karvas jälkiseuraus. Valinnan mahdollisuuksien äärettömältä tuntuva kirjo jähmetti minut. Samalla tunsin oloni pettyneeksi huomatessani odotuksieni olevan ristiriidassa todellisuuden kanssa silloin, kun olin tehnyt valinnan.
Minulla oli liikaa odotuksia, liikaa vaihtoehtoja ja liian rajoittunut kyky nähdä kokonaisuus.
Selväksi käy, että oma isä oli Manuelalle tärkein asia ja johdattaja elämässä, tuli jonka lieskoissa hän tunnisti myös itsensä. Vaan miten on, kun liekki on valtavan vahva, täytyykö siitä päästä joskus irti ja miten kauas, jotta voi nähdä oman itsensä?
Imagen jutussa kerrotaan, että Teoksen kustantaja Silja Hiidenheimo ehdotti Boscolle omaelämäkerrallisen teoksen kirjoittamista fiktion sijaan. Kirjan kulku on hieno. Se on suora ja avoin kirja. Itse olisin silti ehkä lukenut tämän tarinan mieluummin fiktiona. (Mietin myös, millainen teksti täytyy kirjoittaa, jotta kustantaja ehdottaa tuollaista. Tai millainen elämä elää.) Siitä huolimatta tämä tuntui myös hienolta kirjalta, tärkeältä. Manuela Boscon valitsemissa teissä on jotakin todella kiinnostavaa. Huippu-urheilijan kyky kurinalaisuuteen ja samalla kyky antaa kaikkensa, antautua sekunneille. En tiedä mitä ajattelen enkelihoidoista, teatterista ajattelen että jos alkaisin alusta, alkaisin ehkä näyttelijäksi. Joka tapauksessa vastoin odotuksia tämä ei ollut (minulle) eniten kirja urheilijaelämän huippuunsa hiotusta kurinalaisuudesta ja hullaannuttavista onnistumisenhetkistä, vaan jostakin muusta.
Kuva: Teos
