Tiesin etukäteen, mitä ajattelisin. Minulla oli muutama kuiva kommentti valmiina, kun astuisimme ulos elokuvateatterista. Melkein ei olisi tarvinnut mennä ollenkaan.
Mutta Francespa yllätti.
Haluaisin välttää sanaa sukupolvikuvaus tai ajankuva, koska juuri sellaiset sanat saivat etukäteen ärsyyntymään. Vaikka luinko niitä edes mistään? Ehkä vain aloin kieroutuneessa mielessäni liittää niitä Frances Ha -parkaan. Joka tapauksessa samaa ärtymystä herättivät Brooklyn, vertaukset The Girlsiin, ja Woody Alleniin, kolmekymppisyys jne. Liikaa tätä päivää, liian realistista. (Enkö halua katsoa valkokankaalta, miltä oma tai ikäiseni newyorkilaismuikin elämä näyttää? Ehkä en. Haluan jotain lisää. Särön, artistic touchin, todellisuuspakoa kai.) Arvelin, että elokuva olisi ehkä ihan kiva, mutta laskelmoitu alusta loppuun.
Onneksi on ystäviä! Ja onneksi olen niin ihanan avoin ja ennakkoluuloton, että lähdin mukaan.
Ja onneksi sanaa sukupolvikuvaus ei tarvita, koska Frances Ha on viehättävä muista syistä. Noah Baumbachin ohjaama elokuva kertoo 27-vuotiaan new yorkilaisen Francesin hapuilusta. Frances on tanssija, siis tavallaan, hän on harjoittelijana ammattilaistanssiryhmässä. Rahaa ei oikein ole, paras ystävä ja maailman ihanin ihminen onneksi on, Sophie. Sitten Sophie muuttaa pois yhteisestä asunnosta, ja siitä alkaa Francesin ajelehtiminen asunnosta ja kaupungista toiseen.
Francesia esittää Greta Gerwig, joka on myös toinen elokuvan käsikirjoittajista. Frances on ärsyttävän, myötähävettävän hapuileva. Hän on kammottavan aulis tekemään koko porukalle voileipiä keskellä yötä, hän roikkuu kannoilla, hän ei osaa vastata täsmällisesti mihinkään kysymykseen. Francesia tekee mieli sysätä. Ehkä yksi kiusaannuttavimmista elokuvakohtauksista pitkään aikaan: Frances istuu illallisella ystävänsä (Oliko se ystävä? Tyttö samasta tanssiryhmästä) sukulaisten kanssa. Frances, ole hiljaa. Pidä turpa kiinni. Älä puhu enää. Onneksi Franceskin saa hetkensä, muutamat, muuten olisi melkein liian kamala katsoa.
Tarinassa ei sinänsä kai ole mitään yllättävää. Elokuvat, joiden sankarit löytävät, tai pitäisi ehkä sanoa luovat oman paikkansa, ovat kyllä aina ihania. Lämmin olo Francesin jälkeen johtui silti ehkä eniten Greta Gerwinin läsnäolosta. Gerwinin Frances oli kömpelö ja kohkaava, suttuinen, ärsyttävä, vähän vieraannuttava ja samalla riipaisevan tuttu. Ja kamalan tosi, koko ajan. Lyhyinä hetkinä, kun Francesiin sattui – ihan kuinka hän ei oikein olisi uskaltanut päästää raskasta oloa päälleen. Frances yritti tsempata, katseli ympärilleen, ehkä joku kertoisi missä voisi hengailla.
Frances Ha voi olla myös ajankuva, se on kuvattu mustavalkoiselle filmille, mutta se on silti tai juuri siksi viehättävä ja vilpitön, ja jotenkin ajaton. Parasta oli kuitenkin ystävyyden kuvaus. Hienot sanat tai hetket, jotka pätevät parisuhteissa, pätevät usein myös läheisissä ystävyyssuhteissa. Kuka sellaisia suhteita haluaa aina edes erotella.
Hahaa, Hertta!
VastaaPoistaMua kiinnostaa tämä tosi paljon, ja jotenkin ajattelin juuri niin että tämä ei olisi ollenkaan laskelmoitu vaan yllättävä. Tai ehkä haluankin vain nähdä valkokankaalta miltä oma elämä näyttää. (Jos vain olisin tanssija, edes melkein sellainen.) Kerron sitten kunhan joskus pääsen elokuviin asti.
Hyvä että kiinnostaa! Ehkä olet enemmän perehtynyt kuin mä olin. Tai sitten vain ennakkoluulottomampi :) Mutta se kannattaa katsoa, ehdottomasti. Mä olisin mielelläni vaikka tanssija tai ihan mitä tahansa, kunhan en melkein.
VastaaPoistaNo ihan totta tuo. Mutta luulen että melkeinkin tanssija osaa kävellä sillä lailla pehmeästi kuin oikea tanssija, ja ehkä silläkin olisi kotona semmoinen studio missä voisi venytellä rauhassa, ja kun se tanssii se hikoilee ilman että on ihan punainen. Mutta jos ei, niin en minäkään sitten haluaisi olla melkein tanssija.
VastaaPoistaOlispa tykkäys-nappula, nyt tykkäisin. Joo, kyllä mäkin luulen että melkein-tanssijatkin osaa kävellä pehmeästi (Frances Ha ehkä ei). Toisaalta, uskon että voi osata kävellä pehmeästi ja että kotona voi olla studio, vaikka ei olisikaan melkein-tanssija vaan jotain muuta. Sulla vois olla studio kotona. Sellainen olis ihana. Ja kotielokuvateatteri myös.
VastaaPoistaAi niin, piti sanoa vielä tosta Frances-leffasta, että ystäväni, jonka kanssa kävin sen katsomassa, oli jälkeenpäin että ihan ookoo, mutta ei ehkä niin ihastuttava kuin se oli odottanut. Mä taas oli jälkeenpäin ihastuksissani, etukäteen en. Hmm, mitä tästä opimme? Kannattaa olla ennakkoluuloton. Tai sitten kannattaa muodostaa etukäteen mielipiteitä, niin voi ilahtua, kun ne tavalla tai toisella kumoutuu!
Mutta siis sä varmasti tykkäisit siitä, tämän tarkoitus ei ollut esittää, että ennakkoluulot aina kumoutuu, kun on nähnyt Francesin.
Tänään näin ja ihastuin. Ja se oli sittenkin vähän erilainen, surumielisempi, sillä tavalla että sen surumielisyyden tajusi viiveellä.
VastaaPoistaJa hauska myös. Ihana.
Hei, kiva kun ihastuit! Ja toden totta, oli se surumielinenkin. Ja viisas, ehkä juuri niin että viisaus valkeni viiveellä. Joka tapauksessa aina kun asiaa ajattelen, ajattelen että paras ja hienoin syksyllä näkemäni elokuva.
VastaaPoista