lauantai 9. marraskuuta 2013

Hahaa, Frances Ha



Tiesin etukäteen, mitä ajattelisin. Minulla oli muutama kuiva kommentti valmiina, kun astuisimme ulos elokuvateatterista. Melkein ei olisi tarvinnut mennä ollenkaan.

Mutta Francespa yllätti.

Haluaisin välttää sanaa sukupolvikuvaus tai ajankuva, koska juuri sellaiset sanat saivat etukäteen ärsyyntymään. Vaikka luinko niitä edes mistään? Ehkä vain aloin kieroutuneessa mielessäni liittää niitä Frances Ha -parkaan. Joka tapauksessa samaa ärtymystä herättivät Brooklyn, vertaukset The Girlsiin, ja Woody Alleniin, kolmekymppisyys jne. Liikaa tätä päivää, liian realistista. (Enkö halua katsoa valkokankaalta, miltä oma tai ikäiseni newyorkilaismuikin elämä näyttää? Ehkä en. Haluan jotain lisää. Särön, artistic touchin, todellisuuspakoa kai.) Arvelin, että elokuva olisi ehkä ihan kiva, mutta laskelmoitu alusta loppuun.

Onneksi on ystäviä! Ja onneksi olen niin ihanan avoin ja ennakkoluuloton, että lähdin mukaan.

Ja onneksi sanaa sukupolvikuvaus ei tarvita, koska Frances Ha on viehättävä muista syistä. Noah Baumbachin ohjaama elokuva kertoo 27-vuotiaan new yorkilaisen Francesin hapuilusta. Frances on tanssija, siis tavallaan, hän on harjoittelijana ammattilaistanssiryhmässä. Rahaa ei oikein ole, paras ystävä ja maailman ihanin ihminen onneksi on, Sophie. Sitten Sophie muuttaa pois yhteisestä asunnosta, ja siitä alkaa Francesin ajelehtiminen asunnosta ja kaupungista toiseen.

Francesia esittää Greta Gerwig, joka on myös toinen elokuvan käsikirjoittajista. Frances on ärsyttävän, myötähävettävän hapuileva. Hän on kammottavan aulis tekemään koko porukalle voileipiä keskellä yötä, hän roikkuu kannoilla, hän ei osaa vastata täsmällisesti mihinkään kysymykseen. Francesia tekee mieli sysätä. Ehkä yksi kiusaannuttavimmista elokuvakohtauksista pitkään aikaan: Frances istuu illallisella ystävänsä (Oliko se ystävä? Tyttö samasta tanssiryhmästä) sukulaisten kanssa. Frances, ole hiljaa. Pidä turpa kiinni. Älä puhu enää. Onneksi Franceskin saa hetkensä, muutamat, muuten olisi melkein liian kamala katsoa.

Tarinassa ei sinänsä kai ole mitään yllättävää. Elokuvat, joiden sankarit löytävät, tai pitäisi ehkä sanoa luovat oman paikkansa, ovat kyllä aina ihania. Lämmin olo Francesin jälkeen johtui silti ehkä eniten Greta Gerwinin läsnäolosta. Gerwinin Frances oli kömpelö ja kohkaava, suttuinen, ärsyttävä, vähän vieraannuttava ja samalla riipaisevan tuttu. Ja kamalan tosi, koko ajan. Lyhyinä hetkinä, kun Francesiin sattui – ihan kuinka hän ei oikein olisi uskaltanut päästää raskasta oloa päälleen. Frances yritti tsempata, katseli ympärilleen, ehkä joku kertoisi missä voisi hengailla.


Frances Ha voi olla myös ajankuva, se on kuvattu mustavalkoiselle filmille, mutta se on silti tai juuri siksi viehättävä ja vilpitön, ja jotenkin ajaton. Parasta oli kuitenkin ystävyyden kuvaus. Hienot sanat tai hetket, jotka pätevät parisuhteissa, pätevät usein myös läheisissä ystävyyssuhteissa. Kuka sellaisia suhteita haluaa aina edes erotella.