Erään tiiliskiviromaanin ylistys

Etkä sinä saa ikinä puhua tästä                      Skyler
Et edes Jeesukselle

Olen lukenut (taas, kai tätä on tapahtunut ennenkin) hyvän paksun romaanin. Tällaiset kirjat muistuttavat, että kirjallisuus on niin paljon (ja ensi sijassa?) muutakin kuin vain sanoja, rakenteita, vertauskuvia, teemoja ja muuta kuivalta kalisevaa.  

Epäröin vain hiukan tarttuessani Joyce Carol Oatesin viime vuonna suomeksi julkaistuun romaaniin Sisareni, rakkaani (Otava 2012). Viime aikoina lukumieltymykseni ovat kai olleet enemmän kallellaan tiiviiseen ilmaisumuotoon. Epäilykset olivat aiheettomia.

733 sivua eivät uuvuta eivätkä lätise turhia. Sitä vain antautuu Skylerin vimmaiselle, humoristiselle ja kipeälle kerronnalle. Tarina on tällainen: new jerseyläisen perheen pikkutyttö Bliss nousee hiukan yllättäen mutta nopeasti taitoluistelusensaatioksi. Isoveli Skyler, joka vielä kerran oli mamin pikku mies, tarkkailee tapahtumia omasta viistosta näkökulmastaan. Pikkusisko murhataan raa’asti kotitalon kellariin. Siinä vaiheessa kukaan perheessä ei ole enää voinut hyvin. Kymmenen vuoden päästä tapaus on yhä selvittämättä.

Se mitä tapahtuu, on melkein liian kamalaa. Vanhemmat tarvitsevat lapsia statussymboleiksi tai täyttämään muuten omaa sisäistä tyhjyyttään. Neljävuotiaan lapsen parrasvaloihinsa (mamin auliilla avustuksella) imaiseva taitoluisteluskene on kamala, mutta pakko myöntää, myös järjettömän kiehtova. Bliss imee sormiaan ja näkee öisin pahoja unia, mutta kukaan ulkopuolinen ei tiedä, miten rasittava ja samalla surullinen keikisteleväksi prinsessaksi jäällä muuttuva pikkutyttö kotona on. Kokonainen yhteiskuntaluokka nappailee lääkkeitä, television iltapäivissä keskusteluohjelmat tihkuvat  pahaenteistä myötäelämistä, yläluokkaisen sisäoppilaitoksen oppilaat käyvät koulua muutetuilla nimillä, koska (yleensä) vanhemmat ovat tehneet jotain niin kamalaa, ettei heidän ole sopivaa esiintyä omilla nimillään.

Oatesin satiiri on herkullista. Koskettavinta ja kipeintä on kuitenkin se, miten keskivertoperheen reippaan pojan mittoihin mahtumaton Skyler valuu omassa perheessään ulkopuoliseksi ja lopulta friikiksi, se miten pientä poikaa ei pelasta painajaismaiselta syyllisyydentunteelta kukaan.

Itse asiassa on liian masentavaa muistella Skylerin viimeisiä retkiä isän kanssa – – – ”uimaopetusta” Fair Hillsin Country Clubin lämmitetyssä (sisä)altaassa (missä isä kauhoi altaassa kierroksia kuin iso hurjistunut hylje ja rupesi juttusille suunnilleen yksitoistavuotiaan uimaripojan kanssa, joka liikkui nopeasti ja sulavasti kuin kala kirkkaansinisessä/silmiäkirvelevässä vedessä, toisen miehen pojan, jolle altaan matalassa päässä nöyränä koiraa uiva Skyler yritti olla olematta kateellinen) – ja ne päättyivät Skylerin vierailuun isän toimistossa Univers Bio-Techissa.

Ei kuitenkaan ole kyse siitä, että Skylerille ei perheessä olisi paikkaa. On kyse siitä, mihin häntä tarvitaan.

Rakastan poukkoilevaa rytmiä, epäkronologista, toistelevaa ja itseään kommentoivaa kerrontaa. Tällaisen tiiliskiviromaanin lukemisesta ne tekevät ihanan ja samalla jotenkin turvallisen kokemuksen. Ryöppyävä poljento tuo lisäksi mieleen Monika Fagerholmin, ja siitäkinkös minä pidän. Sisareni, rakkaani ei ole kirja, se on maailma, niin kuin todella hyvät kirjat ovat. Tai sitten se on todella hyvä kirja.

Herää yksi kysymys: miten tällaisia romaaneja kirjoitetaan? Hullulla vimmalla, intohimosta ja taidolla kai. Sekä valtavasti paneutuen ja puurtaen, luulen. Joyce Carol Oates on tunnettu tinkimättömästä työrytmistään. Kiitos, Joyce Carol. Antautumiskykysi ansiostasi me lukijat saamme uppoutua tähän ihanaan amerikkalaiseen lähiöhulluuteen ja sen karmiviin liepeisiin, maailmaan joka on visuaalinen ja käsn kosketeltava, vaikka "vain" sanoilla luotu. Samaa voi tietysti sanoa mistä tahansa Tolstoista tai Dostojevskista tai Eugenidesista, mutta minä sanon nyt tästä: Ihmeellistä, että tällainen todellisuus syntyy vain yhden ihmisen ajatusten, kiinnostumisen, pakkomielteiden, paneutumisen ja työn ilon tuloksena.

Skylerille oli vielä eräänä päivänä hätkähdyttävää nähdä oma nuori itsensä ja oma perheensä vangittuna tietämättään videonauhalle, käsittämätöntä ja sensaationhakuista jälkimaailmaa varten: tavallisen näköinen seitsemän- tai kahdeksanvuotias poika kulki isänsä rinnalla ontumatta mitenkään näkyvästi, mikä on omituista, sillä minä tiedän että onnuin, ja minä tiedän että lapsenkasvoni olivat epämuodostuneet ja irvistävät.

Jälkikirjoitus. Sisareni, rakkaani perustuu (aika tarkkaan, itse asiassa) tositapahtumiin: lapsimissi JonBenet Ramsayn murhaan Amerikassa 1996. Muistan JonBenetin kuvan hämärästi Ilta-Sanomien etusivun oikeasta nurkasta. Vilkaisin nopeasti aiheeseen liittyviä nettisivuja, karmivaa.