Ylitys

Tärkeintä oli kuitenkin ymmärtää että kyseessä oli äärimmäisen herkkä laji. Aidan ylityksen tuli olla hallittu, mutta samalla oli juostava niin kovaa kuin ikinä pääsi. Oli päästettävä luova voima ja vauhti vapaaksi, tekniikan asettamien rajojen sisällä. Aidoille täytyi osata antautua.

Manuela Boscolla on kiehtova elämä. Italialaisen isän ja suomalaisen äidin tytär Bosco oli nuorena huippu-urheilija, juoksija joka aitoi pikamatkoilla monta Suomen mestaruutta. Sitten Bosco muutti Roomaan teatterikouluun, ja nyt se asuu Suomessa ja tekee enkelihoitoja. Tiedot perustuvat tähän Imagen juttuun sekä vuosien varrella kartuttamaani yleistietoon.) Bosco on myös kirjoittanut omaelämäkerrallisen romaanin Ylitys (Teos 2012).

Monialaisuus ja raja-aitojen ylitys (krhm) on kiinnostavaa. Myös huippu-urheilijuus on kiinnostavaa, samoin Italia, joten luin Ylityksen.

Kehoni oli laukeamassa. Olin keskimmäisellä radalla. Meidät komennettiin telineisiin. Lausuin mielessäni rukoukseni ja laskeuduin aitojen korkeudelle. Suuntasin katseeni aitaviidakon päähän, maaliin asti. Oikea jalka taaimmaiseen telineeseen. Sormet viivan taakse. Olin räjähtämässä. 

Valmiit-komennon kuuluessa en ajatellut mitään. 

Laukaisun hetkellä olin kirjaimellisesti kaatua telineistä, niin suurella voimalla työnsin itseni niistä ulos, mutta pysyin pystyssä kuin ihmeen kaupalla. Kiihdytys oli uskomattoman räjähtävä.

Hienoja kohtia on monia. Parasta ovat kuvaukset urheilukilpailuista ja treenikentiltä, Mikkelistä Rietiin. Jossakin vaiheessa joku alkaa kuitenkin vaivata. Tämä on omaelämäkerrallinen teos, joten etäännyttämisestä ei kai tarvinnut niin välittää. Silti olisin kaivannut muutamaan kohtaan vähän enemmän hienovaraisuutta ja tilaa tulkinnalle sen sijaan, että minäkertoja analysoi korkealentoisin käsittein omaa persoonaansa ja selostaa mielentilojaan. Muutamat kohdat söivät vähän kerronnan intensiteettiä ja kertojan uskottavuutta.

Tunne-elämäni vuorovedet vaihtuivat säännöllisen nopeaan tahtiin ja haluni kontrolloida elämää kasvoi emotionaalisen levottomuuden myötä. Tunsin, että minulle tapahtui koko ajan asioita, kuin b-luokan romanttisissa komedioissa. Vaihtoehdoista oli tulossa ongelma. Minä en osannut valita. Pelkäsin valitsevani väärin, joten jätin aina oven hieman raolleen. Uskoin, että takahuoneesta pakeneminen saattaisi pelastaa minut siinä tapauksessa, että tulisi todellinen hätä. Väärän valinnan karvas jälkiseuraus. Valinnan mahdollisuuksien äärettömältä tuntuva kirjo jähmetti minut. Samalla tunsin oloni pettyneeksi huomatessani odotuksieni olevan ristiriidassa todellisuuden kanssa silloin, kun olin tehnyt valinnan. 

Minulla oli liikaa odotuksia, liikaa vaihtoehtoja ja liian rajoittunut kyky nähdä kokonaisuus. 

Selväksi käy, että oma isä oli Manuelalle tärkein asia ja johdattaja elämässä, tuli jonka lieskoissa hän tunnisti myös itsensä. Vaan miten on, kun liekki on valtavan vahva, täytyykö siitä päästä joskus irti ja miten kauas, jotta voi nähdä oman itsensä?

Imagen jutussa kerrotaan, että Teoksen kustantaja Silja Hiidenheimo ehdotti Boscolle omaelämäkerrallisen teoksen kirjoittamista fiktion sijaan. Kirjan kulku on hieno. Se on suora ja avoin kirja. Itse olisin silti ehkä lukenut tämän tarinan mieluummin fiktiona. (Mietin myös, millainen teksti täytyy kirjoittaa, jotta kustantaja ehdottaa tuollaista. Tai millainen elämä elää.) Siitä huolimatta tämä tuntui myös hienolta kirjalta, tärkeältä. Manuela Boscon valitsemissa teissä on jotakin todella kiinnostavaa. Huippu-urheilijan kyky kurinalaisuuteen ja samalla kyky antaa kaikkensa, antautua sekunneille. En tiedä mitä ajattelen enkelihoidoista, teatterista ajattelen että jos alkaisin alusta, alkaisin ehkä näyttelijäksi. Joka tapauksessa vastoin odotuksia tämä ei ollut (minulle) eniten kirja urheilijaelämän huippuunsa hiotusta kurinalaisuudesta ja hullaannuttavista onnistumisenhetkistä, vaan jostakin muusta.

Kuva: Teos

I feel very transparent to myself

En ole koskaan osannut kuunnella musiikkia silloin kun teen töitä, tai varsinkaan jos kirjoitan. Viime aikoina olen kokeillut. Kiitos PMMP, kiitos Joku raja, Kumivirsi, Kesäkaverit, Maria Magdalena, Pariterapiaa, Koko show, Tytöt jne. Mutta onko sanoihin, lauseisiin tai kuviin mahdollisesti ujuttautuva voima silloin omaani, vai saako musiikki sen aikaan? 

En tiedä. Sitä miettiessä voi katsoa vaikka tämän klipin, jossa Joyce Carol Oates puhuu kirjoittamisesta. (Klipin voi katsoa joka tapauksessa, koska mikä nainen, mitkä vaatteet, mitkä rillit, millaisia kirjoja.) Kun näin sen ensimmäisen kerran, olin vaikuttunut siitä mistä Oates alkaa puhua noin kohdassa 2.22. I feel very transparent to myself.  Ja: ”I’m not sure that I really have a personality.”

Läpikuultavuuden ajatus oli minusta hieno. Mietin, liittyykö se nimenomaan kirjoittamiseen. Onko kirjailija vähän kuin läpinäkyvä verho, jonka läpi näyt, kuvat, värit, sanat ja lauseet suodattuvat paperille?

Pidin myös tästä kohdasta: ”Some people think I do have a personality, I know my husband thinks that. I have a personality when I'm with him.” Ajattelin Oatesin erottavan sosiaalisen persoonallisuuden sekä jonkun, joka liittyy kirjoittamiseen. Sitten yksi viisas ystävä huomautti, että eikö persoonallisuus aina tule esiin suhteessa toisiin ihmisiin? Totta sekin. Ehkä läpinäkyvyys ei siis liity pelkästään kirjoittamis-olemassaoloon. Mitä tapahtuu silloin, kun olemme yksin, millaista olemista se on?

En tiedä. Mutta persoonallisuuden ja identiteetin kysymyksiä miettiessä voi aina katsoa tämän ihanan klipin yhä uudestaan. Tai kuunnella PMMP:tä.

                 

Hahaa, Frances Ha

Tiesin etukäteen, mitä ajattelisin. Minulla oli muutama kuiva kommentti valmiina, kun astuisimme ulos elokuvateatterista. Melkein ei olisi tarvinnut mennä ollenkaan.

Mutta Francespa yllätti.

Haluaisin välttää sanaa sukupolvikuvaus tai ajankuva, koska juuri sellaiset sanat saivat etukäteen ärsyyntymään. Vaikka luinko niitä edes mistään? Ehkä vain aloin kieroutuneessa mielessäni liittää niitä Frances Ha -parkaan. Joka tapauksessa samaa ärtymystä herättivät Brooklyn, vertaukset The Girlsiin, ja Woody Alleniin, kolmekymppisyys jne. Liikaa tätä päivää, liian realistista. (Enkö halua katsoa valkokankaalta, miltä oma tai ikäiseni newyorkilaismuikin elämä näyttää? Ehkä en. Haluan jotain lisää. Särön, artistic touchin, todellisuuspakoa kai.) Arvelin, että elokuva olisi ehkä ihan kiva, mutta laskelmoitu alusta loppuun.

Onneksi on ystäviä! Ja onneksi olen niin ihanan avoin ja ennakkoluuloton, että lähdin mukaan.

Ja onneksi sanaa sukupolvikuvaus ei tarvita, koska Frances Ha on viehättävä muista syistä. Noah Baumbachin ohjaama elokuva kertoo 27-vuotiaan new yorkilaisen Francesin hapuilusta. Frances on tanssija, siis tavallaan, hän on harjoittelijana ammattilaistanssiryhmässä. Rahaa ei oikein ole, paras ystävä ja maailman ihanin ihminen onneksi on, Sophie. Sitten Sophie muuttaa pois yhteisestä asunnosta, ja siitä alkaa Francesin ajelehtiminen asunnosta ja kaupungista toiseen.

Francesia esittää Greta Gerwig, joka on myös toinen elokuvan käsikirjoittajista. Frances on ärsyttävän, myötähävettävän hapuileva. Hän on kammottavan aulis tekemään koko porukalle voileipiä keskellä yötä, hän roikkuu kannoilla, hän ei osaa vastata täsmällisesti mihinkään kysymykseen. Francesia tekee mieli sysätä. Ehkä yksi kiusaannuttavimmista elokuvakohtauksista pitkään aikaan: Frances istuu illallisella ystävänsä (Oliko se ystävä? Tyttö samasta tanssiryhmästä) sukulaisten kanssa. Frances, ole hiljaa. Pidä turpa kiinni. Älä puhu enää. Onneksi Franceskin saa hetkensä, muutamat, muuten olisi melkein liian kamala katsoa.

Tarinassa ei sinänsä kai ole mitään yllättävää. Elokuvat, joiden sankarit löytävät, tai pitäisi ehkä sanoa luovat oman paikkansa, ovat kyllä aina ihania. Lämmin olo Francesin jälkeen johtui silti ehkä eniten Greta Gerwinin läsnäolosta. Gerwinin Frances oli kömpelö ja kohkaava, suttuinen, ärsyttävä, vähän vieraannuttava ja samalla riipaisevan tuttu. Ja kamalan tosi, koko ajan. Lyhyinä hetkinä, kun Francesiin sattui – ihan kuinka hän ei oikein olisi uskaltanut päästää raskasta oloa päälleen. Frances yritti tsempata, katseli ympärilleen, ehkä joku kertoisi missä voisi hengailla.

Frances Ha voi olla myös ajankuva, se on kuvattu mustavalkoiselle filmille, mutta se on silti tai juuri siksi viehättävä ja vilpitön, ja jotenkin ajaton. Parasta oli kuitenkin ystävyyden kuvaus. Hienot sanat tai hetket, jotka pätevät parisuhteissa, pätevät usein myös läheisissä ystävyyssuhteissa. Kuka sellaisia suhteita haluaa aina edes erotella.

Päivän sitaatti

Helsingin Sanomat julkaisi eilen lauantaina perinteisen vuoden esikoiskirjapalkinnon finalistien esittelyn. Ehdokkaille esitetään 4 kysymystä, joista kolmas kuuluu: Sijoita itsesi suomalaiseen kirjallisuuteen.

Antti Heikkinen (Pihkatappi, Siltala) vastaa:

Olen juuri muuttanut, kirjani ovat lattialla. Kun käyn makaamaan selälleni suomalaisen kirjallisuuteni keskelle, sijoitun Ilmari Turjan koottujen näytelmien, Liisa Tuomen muistelmien ja Veikko Huovisen Siintävien vuorien kupeeseen. Varvasta koskettaa Poika Tuomisen Ettei totuus unohtuisi.

Niinpä! Miten muuten sitä voisi sijaitakaan?

Sweet Valley High

Olen tässä viime aikoina lukenut muutamia kirjoja ja katsonut elokuvia. Niiden syytä on, että haluan matkustaa Kaliforniaan.

Tällaisen Kalifornian kuvittelen: Ilma on lämmin ja kostea, sellainen joka leyhyy naamalle kun astuu ulos lentokoneesta Etelä-Euroopassa. Uhkeilla kukkuloilla käy jatkuva siritys ja kukat tuoksuvat öisin. Pensaat ovat vihreitä ja sakeita, niiden sylissä lepää muurinkokoisin turvajärjestelyin suojattuja taloja. Teiden nimet päättyvät Ave tai Blvd (ja yhden nimi on Mulholland Drive). Kukkuloiden juurelta alkaa rivi pikkukaupunkeja, ne sitoo toisiinsa leveä tie jonka toisella puolella huojuvat tuulessa paksut palmut, toisella puolella hiekkaranta ei näy loppuvan.

Tällaisia nimiä toistelen mielessäni: Hollywoodin kukkulat, the Valley, Studio City, Santa Monica... Jostain syystä olen sairaalloisen kiinnostunut the Valleysta. Siis vuorten ympäröimästä San Fernando Valleysta Los Angelesin luoteiskainalossa, Hollywoodin pohjoispuolella, jonne kuvittelen matalia valkoisia taloja, rikasta keskiluokkaa ja jatkuvan sokaisevan kirkkaan auringonpaisteen. Sellaisen kaupungin kuin vaikka Calabasas, josta joku Sofia Coppolan Bling Ringin nuorista oli kotoisin. Autolla mennään kaikkialle minne voi mennä, ostoskeskukseen tai rannalle. Matala laakso vuorten puristuksessa, josta Hollywoodin absurdi epätodellisuus on näköetäisyydellä mutta silti kaukana.

Toisaalta Valleyyn sijoittuu myös mittavasti pornoteollisuutta. Oatesin Blondissa Norma Jeane Baker taas kävi Van Nuysin lukiota, myös Valleyssa. Suuria elokuvastudioita sijaitsee Valleyssa, esimerkiksi Warner Bros ja Universal, vaikka varsinainen Hollywood ei Valleyyn kuulukaan.

Mielikuvissani Kalifornia (tarkkaan ottaen puhun kai Etelä-Kaliforniasta) on yhtä aikaa sokaisevan valoisa, hiostavan kuuma ja uhkaavan noir. Tyhjänpäiväinen, kunnianhimoinen, epätoivoinen, salaperäinen, tukahdutettu. Joku josta kaikki mitä rakastan, Eurooppa, on niin kaukana. Onko siellä ihmisiä, jotka käyvät koulua, maalaavat tauluja, työskentelevät sairaalassa tai sosiaalitoimistossa, saavat lapsia, menevät verovirastoon, kirjoittavat lehteen juttuja kaupungin byrokratiasta – ihan tosissaan?

Haluan nähdä. Haluan Kaliforniaan siksikin, että siellä on taatusti myös kaikkea oikeasti hienoa, kuten tämä Peter Fettermanin valokuvagalleria. Osuin sinne googlatessani Kristoffer Albrechtiä, joka taas on paras tietämäni suomalainen valokuvaaja. (Olen tiennyt Albrechtin noin viikon. Sinebrychoffin taidemuseossa on vielä tammikuun 12. päivään asti esillä mm. Albrechtin hienoja puu-kuvia.)

Niin että tule ja ota minua kädestä, vie minut pois täältä, mennään Kaliforniaan, ajetaan Hollywoodin kukkuloille, Mulholland Drivea ja Calabasasiin, ajetaan autolla ajetaan eikä ajatella mitään, katsellaan vaan.


framework.latimes.com, museumsanfernandovalley.blogspot.com

Tältä kohtaa

Mahtavaa, kun löytää albumin, joka on sävelletty ja kirjoitettu kauan sitten ja jonka kaikki jo tietävät, ja sitten se on täynnä sanoja jotka puhuvat juuri minulle, juuri nyt. Viime viikolla löytyi Tori Amosin Little Earthquakes.

Ja sitten on Blondi. Olen vasta alussa, mutta jo nyt on selvää: Tämä kirja minun täytyi lukea.

Sen tiesin jo, että Joyce Carol Oates on nero. Kun minulle suositeltiin Blondia, olin skeptinen: Voisiko se mitenkään olla parempi kuin Sisareni, rakkaani? Ja Marilyn Monroe – ei minulla ole mitään suhdetta Marilyniin. Tiedän kyllä, on kirjoja, jotka kertovat todellisesta historian henkilöstä tai tapahtumasta mutta ovat silti fiktiota ja itsenäisiä tarinoita. Ja niin saa olla, se on hienoa, ketä kiinnostaa "totuus"? Silti olin skeptinen. En ole enää. Kiitos Linda, kiitos Helmi.

Niin että Blondi kertoo nyt sitten minusta. Toki muutamia poikkeuksia on. En ole syntynyt Hollywoodissa, toiminut Studion sopimusnäyttelijänä tai työskennellyt valokuvamallina ja elokuvanäyttelijänä, mutta miten kamalan lähelle se noita, Joyce Carol Oates, voi päästä kirjoittamalla kokonaan toisesta ihmisestä, toisen ihmisen nahoissa.

Ja vielä sellaisen, joka on oikeasti elänyt. Kun on kyse todellisesta henkilöstä, samastuminen tai puhuttelevuus lukiessa kai shokeeraa erityisesti. Ehkä siksi todellisia ihmisiä kuvaavien fiktiivisten teosten totuudellisuutta aina perätään. Ei tuo voinut ajatella samalla tavoin kuin minä. Fiktiiviselle henkilölle tuttuuden suo ehkä helpommin.

En tiedä mitä ajattelisin Norma Jeane Bakerista, Oatesin kirjan päähenkilöstä. Haluaisin tavata hänet. Hän oli varmaan kaunis. Jotenkin sydäntäsärkevän lepattava. Tai ehkä tajuaisin, että olimme jo tuttuja, tai ainakin tunsin joskus jonkun tytön aivan sellaisen kuin hän.

Mutta se kipeä kaipuu tulla nähdyksi, alttius tulla määritellyksi toisten katseiden kautta, se tässä kirjassa yllätti minut.

Hän livahtaa teatteriin, valitsee paikan eturivin tuntumasta ja antautuu varauksetta elokuvalle, joka on yhtä aikaa sekä tuttu että vieras, niin kuin usein toistuva uni, jota ei pysty kunnolla muistamaan. Näyttelijöiden puvut ja kampaukset, jopa elokuvaväen äänet ja kasvot muuttuvat vuosien mittaan, ja hän kykenee muistamaan – ei selvästi, mutta pirstaleina – omat kadotetut tunteensa, lapsuusajan yksinäisyyden, jota salaperäisenä häämöttävä valkokangas vain osittain lievitti. Toinen maailma, jossa elää. Missä? Jonain päivänä, jonain hetkenä hän tajusi, että Kaunis vaalea prinsessa, joka on niin kaunis koska hän on niin kaunis ja koska hän on Kaunis vaalea prinsessa, on tuomittu etsimään muiden silmistä vahvistusta omalle olemassaololleen.

Ihailen sitä, miten Oates kuvaa Norma Jeanen kehitystä. Ainakin tähän mennessä keskeiset muutokset nähdään usein ulkopuolisen silmin: kasvattiäiti seuraa, kuinka nuoren naisen ikään tullut Norma Jeane silittää paitoja ja ripustaa pihalla pyykkejä. Norma Jeanen ihailijat löytävät aikakauslehdistä kuvia, joissa Norma Jeane esiintyy viattoman näköisenä ja silti outoa, eroottista vetovoimaa uhkuen. Norma Jeanen ominta yksityistä taas ovat hetket, jolloin hän kuuraa keittiön lattiaa, vuotaa verta tai pelkää hirveästi hikoilevansa pukuun tahroja.

Norma Jeane on terävä ja ajatteleva, hän näkee valtavasti vaivaa pitääkseen itsensä puhtaana, tukkansa kiiltävänä ja vaatteensa silitettyinä. Muut eivät vain oikein tunnu kykenevän käsittämään häntä. Aivan kuin hän olisi uhka. Ja niin he turvautuvat näkemään hänessä sen, mitä haluavat nähdä.

No, en ole vielä edes puolivälissä. Aavistelen, että jokin on muuttumassa. Norma Jeane on juuri saanut ensimmäisen tärkeän roolinsa "Marilyn Monroena".

Sähkövirta kulki hänen solakan, innokkaan tytönvartalonsa läpi. Hän oli "Marilyn" – ei, hän oli "Angela" – hän oli Norma Jeane joka näytteli "Marilyniä" joka näytteli "Angelaa" – niin kuin venäläinen nukke, jonka sisällä on aina pienempi ja pienempi nukke, ja isoin niistä on äiti; nyt hän ymmärsi kuka "Leon-setä" oli, ja samassa hänestä tuli pehmoinen, viettelevä, suurisilmäinen ja luottavainen kuin lapsesta. Calhern huomasi sen heti. – – Ohjaaja huomasi sen myös. Päivän harjoitusten jälkeen hän – joka harvoin kiitti näyttelijöitä eikä ollut tätä ennen sanonut Norma Jeanelle juuri mitään – sanoi: "Tänään taisi tapahtua jotakin? Mutta mitä?"

Se pimeä voima, joka Norma Jeanen valtaa, kun saa esiintyä roolissa, mennä jonkun toisen nahkoihin. Hirvittävä ujous, kun yliopiston luennolla istuu omana itsenään. En tiedä, lakkaanko koskaan lukemasta tätä kirjaa. Ihmeellisesti Oates taikoo esiin paitsi päähenkilönsä Norma Jeanen sekä "oikean" Marilyn Monroen (heijastuman), myös naisen ruumiin yleensä, naiseuden, naiskäsityksen. Niin monia ääniä, joista vain yksi on se käheä, josta kai tuli kuuluisa.

Sivumennen sanoen: On ilmeisesti joidenkin todennäköisyyslaskelmien mukaan mahdollista, että Joyce Carol Oates saa torstaina Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Ei sillä, että palkinnot olisivat itseisarvo, mutta jos niin käy, lippu salkoon ja kansainvälinen juhlapäivä alkakoon.


Kuvat: Wikipedia, Yle/EPa/Andre de Dienes, wallpaperstock.net, beautyinnyc.com

Parlo un italiano strano

 

Koska blogimerkintäni ovat viime aikoina koostuneet YouTube-klipeistä, jatkan samalla linjalla.

Ja koska tämä on ehkä hienoin video ja biisi ehkä hienoimmasta kaupungista maailmassa. Tässä on niin paljon sitä, millaisena muistan Napolin. Outo väreily joka tuntui ensin uhkaavalta mutta johon sitten solahdin. Sekava katukuva, kitschroina ja palatsit pölyn alla, merikin jossain ja Vesuvius, kaikki tunki ihon alle. Ihmiset samaan aikaan piittaamattomia ja uhmakkaan ylpeitä sortumaisillaan olevasta kaupungista. Ja koska kohdassa 0.26 ensimmäistä kertaa näkyvä harmaatukkainen basisti asui samassa asunnossa Materdeissa kuin minä ensimmäisen kuukauden, kun olin nuori ja vaalea eikä Napolista ollut tullut minun kaupunkini vielä, ja koska se mies oli ensimmäinen ystävällinen ihminen siinä asunnossa.

Ja koska en koskaan koskaan koskaan lakkaa fiilistelemästä tätä. NAPOLI NAPOLI NAPOLIII

It's okay I got lost on the way but I'm a supergirl

Tämä tuli mieleen pari viikkoa sitten Siivouspäivän kirppiksellä, kun ystäväni otti kuvan pienestä tytöstä. Se oli äkännyt meidän kojulla kiinnostavan prinsessakirjan ja istahtanut siihen lukemaan, kätevästi muiden myytävän olevien kirjojen päälle. Tyttö oli pukeutunut Teräsmies-pukuun. Se ei ollut kesken lukemisen hievahtanutkaan. (Kauppojakaan ei tullut, tyttö laittoi kirjan pois ja lähti.)

Minä en tyttöä edes nähnyt koska kolusin muita kojuja samaan aikaan, mutta näin kuvan, näin päättäväisen pienen teräsmiesasuisen selän ja kun samana iltapäivänä täytyi terästäytyä lavatansseihin ja muutenkin, muistin tämän.

Kuuntelimme tätä ehkä vuonna 2001. Silloin oli joskus hyvä kuvitella että oli supergirl, sellainen joka vain meni ja teki, jota tuulet eivät hievauttaneet. Niin on edelleen. En tiedä, ovatko syyt muuttuneet, ehkä pohjimmiltaan eivät. Tämä Reamonnin Supergirl on vähän surullinen mutta myös uhmakas. Näitä tarvitaan, näitä tarvitaan.

If I want to fly, I'll find a way to fly

Haluaisin sanoa tästä kappaleesta jotakin, en tiedä mitä tai mihin se varsinaisesti liittyy. Vähän se liittyy ehkä Little Miss Sunshineen, se ei liity niinkään sanoihin vaan johonkin mikä itkee ja hymyilee taustalla, mutta sen tiedän että tiedän miten kaikki päättyy.

Kaikki päättyy joskus vielä hyvin.

Alkukieli

Olen tänä vuonna lukenut erään englanninkielisen kirjan. Kirjan nimi on Swimming Home ja sen on kirjoittanut Deborah Levy.

Tunnustus: En lue kaunokirjallisuutta alkukielellä. Korjaus: Luen alkukielellä vain italiankielistä kaunokirjallisuutta. Osaan hyvin englantia ja italiaa, joten mikään ei estäisi lukemasta englanniksi kirjoitettuja kirjoja englanniksi, niin kuin kirjallisesti sofistikoituneet ja luontevasti kansainväliset ihmiset ilmeisesti tekevät.

Kun joku kuivasti huomauttaa lukevansa vaikkapa englanninkieliset teokset mieluiten alkukielellä, minun päässäni syttyy valo ja silmien edessä pomppii kysymys: Miksi? Saatan vähän ihailla sellaisia ihmisiä. Toisaalta en oikein ymmärrä heitä (paitsi silloin kun suhde kieleen on läheinen, kuten maassa asumisen myötä).

Vika on tietysti minussa. Miksi minä sitten luen kirjat mieluummin suomeksi?

Siksi että minä pidän suomen kielestä. Sanoilla on minulle ja tässä kulttuurissa merkitys, menneisyys, mielleyhtymiä. Suomi on kaunista, ja minä haluan nähdä ja tuntea, miten se toimii.

Kenties torjun todellisen syyn ylistämällä kaunopuheisromanttisesti suomen kieltä, ja oikea vastaus on: Olen laiska. Voi olla.

Minkä vuoksi sitten haluan lukea italiankieliset kirjat italiaksi? No siksi, että asuin kerran vuoden Italiassa, ja sen vuoden aikana italia pesiytyi ihon alle, korviin ja päähän. En halua päästää siitä irti. Ja siksi, että vuoden jälkeen italian kuuleminen pitkään palautti minut Napolin kaduille. Minussa on vieläkin sopukka sille kielelle. Kun sanat uppoavat sinne, minä yhtä aikaa muistan ja tunnen jotain.

Kun luen englanniksi, uppoamista ei tapahdu. En ole koskaan asunut englanninkielisessä maassa enkä ole juuri lukenut englanninkielistä kirjallisuutta alkukielellä koulun ja yliopiston jälkeen. Ei englanniksi lukeminen koskaan vastenmielistä tai hankalaa ollut. En vain ole jatkanut sitä, kun ei ole ollut pakko. Minuun ei siis ole päässyt muodostumaan paikkaa englannille. En ole koskaan ajatellut, tuntenut, nähnyt englanniksi, tai pikemminkin Englannissa.

Muutama vuosi sitten luin erään työhön liittyvän kirjan ranskaksi. Kun nyt ajattelen kirjaa, se leijuu silmieni edessä samearajaisena, hauraana kuvana. Erotan kyllä kuvan pääpiirteet, mutta viivat ovat hennot.

Sillä tavalla käy, kun luen kaunokirjallisuutta muulla kuin äidinkielellä. Joku jää uppoamatta. Ja minä haluan uppoamisen. Mitä paremmin osaan kieltä, sitä selvärajaisemmaksi ja voimakkaammaksi kuva tulee, mutta aina se jää hiukan etäälle leijumaan.

Tällainen moukka olen. Ehkä jos lukisin myös englanniksi, pääsisin vähitellen syvemmäs, sanat alkaisivat kantaa mielleyhtymiä, vaikka sitten puhtaasti kirjallisperäisiä. Italian kielen tulevaisuus näyttää valoisalta. Ihan kaikessa en nähkääs ole laiska. Minulla on aikomus ylläpitää kerran hankittua kielitaitoa, vaikka romaanin lukeminen vaatisi sanakirjan viereen ja veisi kaksi vuotta.

Sitä en mene vannomaan, että luen kaikki englanninkieliset kirjat tulevaisuudessa englanniksi. En vain lue. Siitäs saatte.

Sivuhuomautus: En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka haukkuvat suomennoksia. "En halua lukea käännöskirjallisuutta suomeksi, suomennos on usein vaan niin tökerö." Mistä ihmeestä nämä ihmiset tietävät sen? Milloin suomennos on tökerö? Röyhkeä anglismi on röyhkeä anglismi, mutta jos lukiessani kuulen alkukielen taustalla, jotenkin viitteellisemmin, rytmissä vaikka, olen usein vain ilahtunut. Sellaistahan kieli on, usein jostain toisesta kielestä tullutta. Koskaan mieleeni ei juolahda syyttää suomennosta. Jos havaitsen kökön lauseen, saatan kyllä viivähtää hetken ajattelemassa kustannustoimittajaa. Ja silloinkaan vika ei yleensä ole toimittajan ammattitaidossa, vaan esimerkiksi päättömissä aikatauluissa.

Tänä vuonna olen kuitenkin siis lukenut englanniksi kirjoitetun kirjan englanniksi. Luin kirjan, koska Monika Fagerholm suositteli sitä Iiris-lehdessä ja se kuulosti hyvältä. Englanniksi siksi, että kirjaa ei ole suomennettu. Sekä siksi, että minusta on hauska joskus voida sanoa lukevani kirjoja alkukielellä.


Kuva: wikipedia, rockalily.com, fffertileminds.blogspot.com

Snabba cash

Hei, miksi en ole aikaisemmin lukenut Jens Lapidusta? Nyt luen. Lapiduksen esikoisteos, trilleri, on nimeltään Rahalla saa (ruotsiksi ihanasti Snabba cash), sitä saa nykyään ihan kaikissa formaateissa, kirja aloittaa trilogian ja siitä on tehty elokuva ja kymmeniä käännöksiä ja mitä vielä, mutta minä luen nyt ensimmäistä osaa kovakantisena (Like 2008) ja olen löytänyt monta syytä digata Lapidusta.

Olen aina tuntenut vetoa sanoihin kovaksikeitetty dekkari. Nykyään tykkään myös kaikesta, joka on noir, ja Jenshän on trilogiansa myötä lanseerannut käsitteen Stockholm noir. Ah.

Tukholma on ihan kiva kaupunki, mutta Tukholman vireä alamaailma on erityisen kuuma.  Jako oli selvä: rotu, lähiö, rikoksen laji. Rasistijengit eivät olleet mitään. Kaikkein kovimpia olivat Helvetin Enkelit, Bandidos, jugoslaavit ja Original Gangsters.

Snabba cashissa tarina nivoutuu kolmen keskushenkilön ympärille. Yksi heistä on JW, svedu, pikkukaupungin poika joka yrittää epätoivoisesti peittää menneisyytensä ja luoda itsestään Stureplan-kelpoisen snobin. JW on fiksu ja voisi olla ihan sympaattinen, ellei olisi niin kiimainen rahan perään. Hm, miksi sympatiseeraan wannabe-snobia, joka häpeää taustaansa? En tiedä. JW on kuitenkin ajatteleva kaveri, ja helposti lähestyttävä ehkä siksikin, että ei ole aidosti osa kieltämättä vastenmielistä Stureplan-jengiä. JW juttelee yhtä sulavasti snobien kanssa merkkivaatteista ja osakkeista kuin lähiön arabien kanssa koksukaupan logistiikasta ja hinnoittelusta. Lisäksi hän haluaa pakkomielteisesti löytää sisarensa Camillan, joka katosi selittämättömästi neljä vuotta sitten.

Kaksi muuta päähenkilöä: Jorge, J-boy, notkea chileläinen diilerilahjakkuus, joka hämmentää kyttiä liukkailla liikkeillään. Kaapin kokoinen serbi Mrado, kovis joka heltyy vain kun Lovisa-tytär lepää hänen käsivarttaan vasten. (Tykkään myös kaikesta johon liittyy Balkan, joskus se saa myös kylmät väreet kulkemaan selkäpiitä. Sitten kun olet varma siitä, että hän ymmärtää keneltä toimitat terveisiä, tee hänestä selvää. Oletko koskaan leikannut vatsaa auki? – Olen, pistimellä Srebrenicassa 1995.) Kaiken kaikkiaan, hyvin rakennetut keskushenkilöt, joiden puuhista avautuu herkullinen näköala Tukholman järjestäytyneeseen rikollisuuteen.

Lapidus on kirjailijuutensa ohella asianajaja, joka kustantajan esittelyn mukaan on "edustanut Ruotsin pahamaineisimpia rikollisia". Ainakin kerronta on kutkuttavan sujuvaa, jotenkin itsetietoista ja samalla letkeää, ja putoilee suvereenisti kohdalleen yläluokan hulppeissa kartanobileissä, latinodiilereiden kanssa McDonaldsilla ja jugoslaavipamppujen kuntosaleilla. Tykkään merkkidroppailusta ja yksityiskohtaisesta pukeutumisen kuvailusta. Tykkään myös lyhyistä lauseista. Tiuhaan viljelty tyylikeino: kaksoispisteet ja lauseet ilman verbejä. Mrado omasta mielestään: nero. Enää vakuutettava: Magnus Lindén, Wolfpack. He tapaisivat Golden Cave -pubissa Fittjassa. Puolueettomalla maaperällä. Välillä se tuntuu vähän maneeriselta, mutta tykkään silti. 

Bonussyy digata Lapidusta: Wikipedian mukaan hän on ottanut kielellisiä vaikutteita muun muassa "kirjailijakollega Jonas Hassen Khemirin kirjoista". Paranee vaan! Jens osaa ottaa oppia parhaalta.

Sivistyneemmät ihmiset tämän jo tietävät, mutta Jens Lapidushan on itse syntisen komea, siis todella komea, niin komea että kelpaa kirjojensa kansikuvaksi ja säilyttää silti uskottavuutensa. Jens on vähän kuin yhtä aikaa omat rikollisensa, paljon nähnyt asianajaja, joka niitä edustaa, sekä tummakatseinen kirjailija, joka kaikesta kirjoittaa. Aah.

Ainoa, joka vähän pistää silmään, ovat "kuulustelupöytäkirjat" henkilöiden oikeudenkäynneistä tai esimerkiksi poliisin järjestäytynyttä rikollisuutta kitkemään perustaman Nova-projektin "raportit". Tiedetään, Jens, ne toimivat kerronnallisina kikkoina ja sinä olet varmasti loistokas juristi ja kirjoitat poikkeuksellisen sujuvia kuulustelupöytäkirjoja, jos sinun niitä edes pitää kirjoittaa, mutta säästä kirjallisilla kyvyilläsi leveily kuitenkin mieluiten ihan siihen tarinankerrontaan ja tule sen sijaan nyt ottamaan mun kanssa drinkki tai kaksi, vie mut Stureplanille Kharmaan, näytä ne koksupellet, haluaisin myös nähdä muutaman jugoslaavipahiksen, mennään Sollentunaan, näytä mulle kaikki mitä tiedät Tukholman pimeästä puolesta.

Kuvat: Like.fi, novellix.se, Dan Hansson/SvD/Scanpix

My dear, you'll never take me to Groby

Jo toukokuussa posti toi Amazonista Parade's End -dvd:n, tv-sarjan jossa on kolme voittamatonta ominaisuutta: englantilainen kartano ja maaseutu, 1900-luvun alku (mukaanluettuna ensimmäinen maailmansota) sekä Benedict Cumberbatch.

Parade's End on Tom Stoppardin käsikirjoittama ja Susanna Whiten ohjaama viisiosainen tv-sarja, joka perustuu brittiläisen Ford Madox Fordin mammuttimaiseen neliosaiseen romaaniin (1924–28). (Sarja esitettiin myös Suomessa viime joulun aikaan hölmöllä nimellä Juhlien jälkeen.) Benedict Cumberbatch (tuleva aviomieheni, muuten) esittää Christopher Tietjensiä, miestä jolla on syvä velvollisuudentunto ja repiviä tunteita kahta naista kohtaan, joka rakastaa englantilaista maaseutua ja jonka kasvoja eivät ilmeet paljon väräyttele.

Keskeistä: Arvoisa Grobyn tila ihanassa Yorkshiressä, monella tavalla symobli sille, mistä Christopher Tietjens joutuu luopumaan. Kolmiodraama Tietjensin, tämän huikentelevaisen, laskelmoivan ja jotenkin perin pohjin kyllästyneen vaimon Sylvian sekä nuoren, raikkaan, toimintatarmoisen ja aika romanttisen Valentine Wannopin välillä. Yhtä lailla keskeistä: ensimmäiseen maailmansotaan nivoutuva valtava muutos yhteiskunnallisissa rakenteissa, arvoissa ja arkielämässä.

Rakastan kartanosarjoja, rakastan englantilaista sota-aikaa – jopa piinallisuuteen, sosiaalipornomaininnanarvoisuuteen asti. Kuka olisi oikeasti halunnut elää puutteessa, jatkuvien ilmahälytysten uhan alla... matkustaa silloin tällöin kiemurtelevia pikkuteitä jonkun duken kartanoon maaseudulle, laittaa gramofonin soimaan, vaikka onkin sota... Minä.

Parade's Endissä kaikki on tehty tyylikkäästi. Se on yhtä aikaa moderni ja klassinen. Sylvia Tietjensin näyttelijä Rebecca Hall sanoi tässä haastattelussa, että Parade's End on kuin yhdistelmä Downton Abbeyä ja The Wireä. En ole koskaan katsonut yhtään jaksoa The Wireä, mutta uskon Rebeccaa.

Lopussa Tietjens palaa sodasta ja peltotraktori halkoo Grobyn maita, joita kerran käytettiin käyskentelyyn päivänvarjojen alla. Henkilöiden kohtalo heijastelee koko ajan hienosti historiallisia puitteita. Tietjens on jonkinlainen arvokonservatiivi, joka arvostaa sanansa pitämistä, omista huolehtimista ja velvollisuudentuntoa, ihminen joka ihanasti kuuluisi vanhaan aikaan millä vuosisadalla tahansa. Hän ei suostu tilastobluffaukseen hallituksen edun nimissä, hän kuvittelee säilyttävänsä oman ja vaimonsa kunnian pysymällä muodollisesti avioliitossaan, vaikka vaimon karkuretkestä toisen miehen kanssa tietävät kaikki. Hänen suhteestaan nuoreen Valentine Wannopiin juorutaan, mutta oikeasti mitään ei ole tapahtunut. Lopputulos: epäilyttävä maine. Christopherin ainutlaatuinen periaatteellisuus ja suoraselkäisyys saavat melkein kaikki muut näyttämään narreilta, ja sitä monen on vaikea sietää.

Puolustuspuhe: ei Christopher ole tunteeton pölkky tai typerä periaatteidensa orja. Hän vain inhoaa tyhjänpuhumista ja tekopyhyyttä. Tärkeintä kaikista: hän osoittaa kykenevänsä muuttumaan. It's not a good thing to find oneself living by an outmoded code of conduct. People take you to be a fool. I'm coming round to their opinion. 

Sylvia Tietjens saa pitää koko sarjan synkimmät, katkeruutta tihkuvat puheet. Mitä useammin katson Parade's Endin, sitä karmivammin alkaa valjeta Sylvia Tietjensin hahmon traagisuus. Sylvia kuuluu sellaiseen yhteiskuntaluokkaan, jossa naisen ainoa mahdollisuus osallistua ja vaikuttaa on avioliitto. Verrattuna esimerkiksi mieheensä Sylvia vaikuttaa aluksi edustavan nykyaikaisempaa ja epämuodollisempaa elämäntapaa, mutta lopussa Sylvia on se, joka jää paikoilleen vanhan ja tunkkaisen yläluokan lahoaville raunioille. Sylvia Tietjens ei ole sympaattinen, mutta jotain lohdutonta hänessä on: pääsemättömissä avioliitosta miehen kanssa, jonka lujuutta hän yhtäältä vihaa, toisaalta kunnioittaa. Eikä asia ole niin yksinkertainen, että Sylvia huikentelee ja Christopher on suoraselkäinen periaatteen mies. You forgave, without mercy, sanoo Sylvia, ja silloin en voi kuin olla tuntematta sympatiaa häntä kohtaan.

Valentine Wannop taas on selkeästi uuden ajan ihminen. I wanted to find someone who was very fresh, who had an otherness about her, sanoo ohjaaja Susanna White näyttelijä Adelaide Clemensistä behind the scenes -haastattelussa. Sarjan alussa Valentine Wannop juoksee, hyppää ojan yli ja melskaa suffragettimielenosoituksissa, sodan aikana hän työskentelee tyttöjen voimistelunopettajana: Valentine joutuu ponnistelemaan ja tekemään työtä elättääkseen itsensä, mutta juuri se pelastaa hänet uuteen aikaan. Hän vaikuttaa alusta asti oman elämäänsä ruumiillisesti ja poliittisesti, hänessä on kirkkautta ja teräksisyyttä, joka sopii vastukseksi Christopher Tietjensille.

Rakastan sitä miltä kaikki näyttää, rakastan latausta jokaisessa kohtauksessa, sisältöä, katseita, ääneen sanomatonta, pakahdusta, pilkettä. Vuorosanat on ladattu niin täyteen merkityksiä ja tasoja, että välillä on pakko pysäyttää ja katsoa uudestaan. Se ei haittaa katsomiskokemusta. Päinvastoin, koska silloin tajuaa, miten monta kertaa tämän voi vielä katsoa.

Parade's Endiä on verrattu Downton Abbeyyn, joka ilmeisesti kuvaa samaa aikaa. Olen katsonut yhden (1) jakson Downton Abbeyä. Voin siis valistuneena mielipiteenäni todeta, että tähän verrattuna se on vaisu, kliseinen, tylsä ja kaaaaamalan hidastempoinen. Benedict sanoo samassa haastattelussa kuin Hall yllä, että ”Parade’s End is definitely not a long soak in the bath with s----- milk chocolate like Downton Abbey”. 

Joidenkin arvioiden mukaan Parade's End jäi etäiseksi, mutta minun mielestäni se on täynnä tunnetta, tyylikäs ja suuri sellaisella tavalla, josta puuttuu pikkusievyys ja alleviivaaminen. Benedictin suuruutta on nimenomaan kyetä kuvaamaan Tietjensissä raivoavaa älyä, turhautumusta ja hellyyttä ilman, että yksikään kasvojen lihas värähtää.

Ja sitten se sota! En muista, milloin olen nähnyt näin todentuntuista ja inhimillistä sotakuvausta elokuvassa. Sotasuhteessani on mukana aimo annos romantisointia, ah kyllä. Mutta kun Parade's Endissä sain vielä juoksuhaudatkin, sain kaiken.


Kuvat:Nick Briggs BBC/Mammoth Screen/HBO

Erään tiiliskiviromaanin ylistys

Etkä sinä saa ikinä puhua tästä                      Skyler
Et edes Jeesukselle

Olen lukenut (taas, kai tätä on tapahtunut ennenkin) hyvän paksun romaanin. Tällaiset kirjat muistuttavat, että kirjallisuus on niin paljon (ja ensi sijassa?) muutakin kuin vain sanoja, rakenteita, vertauskuvia, teemoja ja muuta kuivalta kalisevaa.  

Epäröin vain hiukan tarttuessani Joyce Carol Oatesin viime vuonna suomeksi julkaistuun romaaniin Sisareni, rakkaani (Otava 2012). Viime aikoina lukumieltymykseni ovat kai olleet enemmän kallellaan tiiviiseen ilmaisumuotoon. Epäilykset olivat aiheettomia.

733 sivua eivät uuvuta eivätkä lätise turhia. Sitä vain antautuu Skylerin vimmaiselle, humoristiselle ja kipeälle kerronnalle. Tarina on tällainen: new jerseyläisen perheen pikkutyttö Bliss nousee hiukan yllättäen mutta nopeasti taitoluistelusensaatioksi. Isoveli Skyler, joka vielä kerran oli mamin pikku mies, tarkkailee tapahtumia omasta viistosta näkökulmastaan. Pikkusisko murhataan raa’asti kotitalon kellariin. Siinä vaiheessa kukaan perheessä ei ole enää voinut hyvin. Kymmenen vuoden päästä tapaus on yhä selvittämättä.

Se mitä tapahtuu, on melkein liian kamalaa. Vanhemmat tarvitsevat lapsia statussymboleiksi tai täyttämään muuten omaa sisäistä tyhjyyttään. Neljävuotiaan lapsen parrasvaloihinsa (mamin auliilla avustuksella) imaiseva taitoluisteluskene on kamala, mutta pakko myöntää, myös järjettömän kiehtova. Bliss imee sormiaan ja näkee öisin pahoja unia, mutta kukaan ulkopuolinen ei tiedä, miten rasittava ja samalla surullinen keikisteleväksi prinsessaksi jäällä muuttuva pikkutyttö kotona on. Kokonainen yhteiskuntaluokka nappailee lääkkeitä, television iltapäivissä keskusteluohjelmat tihkuvat  pahaenteistä myötäelämistä, yläluokkaisen sisäoppilaitoksen oppilaat käyvät koulua muutetuilla nimillä, koska (yleensä) vanhemmat ovat tehneet jotain niin kamalaa, ettei heidän ole sopivaa esiintyä omilla nimillään.

Oatesin satiiri on herkullista. Koskettavinta ja kipeintä on kuitenkin se, miten keskivertoperheen reippaan pojan mittoihin mahtumaton Skyler valuu omassa perheessään ulkopuoliseksi ja lopulta friikiksi, se miten pientä poikaa ei pelasta painajaismaiselta syyllisyydentunteelta kukaan.

Itse asiassa on liian masentavaa muistella Skylerin viimeisiä retkiä isän kanssa – – – ”uimaopetusta” Fair Hillsin Country Clubin lämmitetyssä (sisä)altaassa (missä isä kauhoi altaassa kierroksia kuin iso hurjistunut hylje ja rupesi juttusille suunnilleen yksitoistavuotiaan uimaripojan kanssa, joka liikkui nopeasti ja sulavasti kuin kala kirkkaansinisessä/silmiäkirvelevässä vedessä, toisen miehen pojan, jolle altaan matalassa päässä nöyränä koiraa uiva Skyler yritti olla olematta kateellinen) – ja ne päättyivät Skylerin vierailuun isän toimistossa Univers Bio-Techissa.

Ei kuitenkaan ole kyse siitä, että Skylerille ei perheessä olisi paikkaa. On kyse siitä, mihin häntä tarvitaan.

Rakastan poukkoilevaa rytmiä, epäkronologista, toistelevaa ja itseään kommentoivaa kerrontaa. Tällaisen tiiliskiviromaanin lukemisesta ne tekevät ihanan ja samalla jotenkin turvallisen kokemuksen. Ryöppyävä poljento tuo lisäksi mieleen Monika Fagerholmin, ja siitäkinkös minä pidän. Sisareni, rakkaani ei ole kirja, se on maailma, niin kuin todella hyvät kirjat ovat. Tai sitten se on todella hyvä kirja.

Herää yksi kysymys: miten tällaisia romaaneja kirjoitetaan? Hullulla vimmalla, intohimosta ja taidolla kai. Sekä valtavasti paneutuen ja puurtaen, luulen. Joyce Carol Oates on tunnettu tinkimättömästä työrytmistään. Kiitos, Joyce Carol. Antautumiskykysi ansiostasi me lukijat saamme uppoutua tähän ihanaan amerikkalaiseen lähiöhulluuteen ja sen karmiviin liepeisiin, maailmaan joka on visuaalinen ja käsn kosketeltava, vaikka "vain" sanoilla luotu. Samaa voi tietysti sanoa mistä tahansa Tolstoista tai Dostojevskista tai Eugenidesista, mutta minä sanon nyt tästä: Ihmeellistä, että tällainen todellisuus syntyy vain yhden ihmisen ajatusten, kiinnostumisen, pakkomielteiden, paneutumisen ja työn ilon tuloksena.

Skylerille oli vielä eräänä päivänä hätkähdyttävää nähdä oma nuori itsensä ja oma perheensä vangittuna tietämättään videonauhalle, käsittämätöntä ja sensaationhakuista jälkimaailmaa varten: tavallisen näköinen seitsemän- tai kahdeksanvuotias poika kulki isänsä rinnalla ontumatta mitenkään näkyvästi, mikä on omituista, sillä minä tiedän että onnuin, ja minä tiedän että lapsenkasvoni olivat epämuodostuneet ja irvistävät.

Jälkikirjoitus. Sisareni, rakkaani perustuu (aika tarkkaan, itse asiassa) tositapahtumiin: lapsimissi JonBenet Ramsayn murhaan Amerikassa 1996. Muistan JonBenetin kuvan hämärästi Ilta-Sanomien etusivun oikeasta nurkasta. Vilkaisin nopeasti aiheeseen liittyviä nettisivuja, karmivaa.