keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Hägring

Luin ensimmäisen Kjell Westöni ja löysin kauneimman ruotsinkielisen sanan.

Puolivälissä Kangastus 38:aa (Hägring 38, suom. Liisa Ryömä) arvelin, että ihan mukavaa, taitavaa ja viihdyttävää, mutta ei sentään nostata suuria väristyksiä.


Viimeisen sivun jälkeen olin vaikuttuneempi. Kirjan teemat ja ajan kysymykset tulivat henkilöiden kautta hienosti esiin. Ehkä tähän sittenkin kutoutui jotain syvempää kuin ensi lukemalta vaikutti, tai olin valmis uskomaan. Henkilöiden seurassa oli miellyttävä olla. Kiinnyin asiananajaja Thuneen, ja hänen humaaniutensa mutta myös tietty hyväosaisuutensa ja säyseytensä oli monitahoisesti kuvattu. Myös muut hahmot olivat tunnistettavia, ja Matilda/rouva Wiik/Miljaneiti tietysti kiehtova. Vaikka en kaikkia hänen ratkaisujaan ihan ymmärtänytkään.

Tartuin Kangastukseen kun kiinnostuin naispäähenkilön kolmijakoisuudesta luettuani Parnasson artikkelin romaanin versioimisesta näyttämölle. Ja toisekseen, koska ajankohta kiinnostaa. Karmivaa oli tajuta, miten kirjassa kuvatut vuoden 1938 puheenaiheet, jotkut tapahtumat ja reaktiot muistuttavat sitä, mitä tänä päivänä on meneillään.

Ja tietysti, miten lähellä sisällissodan tapahtumat tuolloin vielä olivat, miten kahtia revitty kaupunki ja koko maa oli, niin revitty etten sitä varmaan oikein tajuakaan, miten lähellä vankileirit ja laukaukset olivat vielä vuonna 1938 ja miten sama kaupunki oli todistanut niitä ihan hetki sitten.

Loppuratkaisu yllätti täysin, myönnän. Kieli ei missään vaiheessa nostattanut suuria värityksiä, mutta pidin Helsinki-kuvasta ja tunnelmista, ja siitähän Westö kai tunnetaan. Kirjan lukemisen jälkeen olen kulkenut katse talojen seinissä ja katoissa ja ajatellut Korkeavuorenkatua, Mechelininkatua ja huvilayhdyskunta Munkkiniemeä, miettinyt mitkä talot olivat paikallaan jo vuonna 1938 ja mitkä ovat nousseet sen jälkeen, missä kohtaa Kasarmitoria Thune toimisto sijaitsi ja mikä olikaan Heikinkatu.

Silti jotain sadunomaista, tai ehkä kulissinomaista, jotenkin elokuvallista tässä kirjassa tai ehkä Westön tyylissä on, ja ehkä siksi kirja ei sydämeen asti yltänytkään, vaikka tunnelma jätti vahvan jäljen.

Ja se ruotsi. Hägring. Pidän kaikista kielistä, mutta jostain syystä kovin moni ruotsin kielen sana ei ole herättänyt suuria tunteita (paitsi ehkä ruotsinruotsalaisten lausumana, tai siis laulamana). Mutta hägring. Tuntuu, että voisin jatkaakin Westön parissa, jonakin sopivana hetkenä, jotta pääsisin taas joskus siihen ihanaan Helsinki-tunnelmaan. Ehkä jopa ruotsiksi, onhan Kjellin henkilöiden maisema niin vahvasti ruotsinkielinen, ja olisihan se hyvä tilaisuus virkistää omaa kielitaitoa. Seuraavan Westön luen siis kenties på svenska.

lauantai 23. joulukuuta 2017

Iltojen sinessä

Sille, että minulla oli lapsi, oli oma aikansa. Se aika meni ohi. Vielä en ole kokenut sitä aikaa, jolloin en kuulisi hänen hyräilevän takaisin nauhurille.
Iltojen sinessä (suom. Kirsi Luoma) on kirjoitettu Quintanan, Joan Didionin ja John Gregory Dunnen tyttären kuoleman jälkeen, ja se kertoo Quintanasta. Paitsi että loppua kohden aihe on yhä enemmän Joan itse, hänen ajatuksensa vanhenemisesta, hauraudesta, sairauksista ja ajan kulumisesta.

Kun puhumme kuolevaisuudesta, puhumme lapsistamme. Didion muistelee Quintanan häitä ja lapsuutta, ja kuten varmaan kuka tahansa äiti, jonka oma lapsi on kuollut, tuntee syyllisyyttä, miettii, mitä teki väärin tai jätti tekemättä.

Tyttärensä sairautta ja kuolemaa  käsittelevissä kohdissa Didion ei kuitenkaan ole likimainkaan niin yksityiskohtainen ja pakkomielteisen tiedonhaluinen kuin miehensä kuoleman jälkeen kirjassa Maagisen ajattelun aika. Ainakaan niitä ajatuksia ei ole kirjoitettu tähän kirjaan. Väistämättä tulee tunne, että tyttäreen, siihen mitä on olla lapsi ja mitä on olla vanhempi, liittyy jotain niin kipeää, että sitä on tuskallista katsoa kohti.

Netflixin dokumentissa The Center Will Not Hold Joan Didion puhuu tyttärestään, mutta myös työstään. Olen niin onnellinen että tämä kaikki on avautunut minulle nyt, Joan Didion ja hänen elämänsä. 

Naarasin tähän tämän (monessa paikassa nähdyn) kuvan, koska siihen tuntuu kiteytyvän jotain olennaista.
Ja koska siinä on meri ja talo Malibussa (ilmeisesti) ja terassi ja kaikki. Kuva NY Times.

Mietin, millaista on ollut kasvaa Didionin ja Dunnen lapsena. Kaksi voimakkaasti kirjoittamisestaan elävää henkilöä. Yksi lapsi. Tiedän itse jotain siitä, millaista on kasvaa ainoana lapsena. Kaksi aikuista, yksi lapsi. Kaksi vastaan yksi. Lapsen maailma on oman itsen varassa. Vaadimmeko me häntä olemaan aikuinen, Didion pohtii. Estivätkö meidän odotuksemme häntä toimimasta lapsen tavoin?

 Ja: Eikö hän käsittänyt, kuinka paljon häntä tarvitsimme?

Ja kuten Maagisen ajattelun aikaa lukiessa, mietin nytkin, millainen äiti Didion on ollut. (Onko tämä epäoikeudenmukainen kysymys? Kaikki ovat varmasti omanlaisiaan äitejä ja juuri sellaisina parhaita. Pitäisikö kysyä pikemminkin: Miltä Didionista tuntui olla äiti?) Suhde ja läheisyys aviomieheen tuntuu niin mutkattomalta, tyttären kohdalla se on ristiriitaisempaa, vivahteikkaampaa, ryteikköisempää.

Quintanan ollessa lapsi perhe matkustelee paljon Didionin ja Dunnen työn vuoksi, Quintana tottuu asumaan hotelleissa ja kuittaamaan huoneeseen tuodut Shirley Temple -cocktailit. Syntyy vaikutelma pikkuvanhasta tytöstä ja työhönsä paneutuvasta äidistä, hajamielisestäkin, joka kuitenkin näkee paljon, on tietoinen, valmistaa suurella hartaudella tyttärelle eväät kouluun. Didion kirjoittaa saaneensa myöhemmin tietää, että yksi Quintanan peloista oli, että isä kuolisi ja vain hän jäisi huolehtimaan äidistä. Miten hän saattoi edes kuvitella, etten minä huolehtisi hänestä? Ja sitten: Miten hän olisi voinut edes kuvitella, että minä olisin pystynyt huolehtimaan hänestä? 

Didion puhuu hauraudestaan ja tietynlaisesta valmistautumattomuudestaan äitiyteen. Ja silti, mikä mittaamaton rakkaus, tyttären tarkkailu ja ihailu, etäältä, koska mikään muu ei ole mahdollista, koska pysymme aina väistämättä etäisinä suhteessa toiseen ihmiseen. Ja tietysti yhtä aikaa läheltä, niin läheltä kuin kukaan voi.

Sille, että minulla oli lapsi, oli oma aikansa. Se aika meni ohi.

Näissä kirjoissa on jotain niin surullista, että siitä on melkein mahdoton puhua.

En tiedä, kumpi on kamalampaa, olla äiti joka kärsii surusta lapsensa vuoksi, menettää lapsensa, vai olla lapsi ja tietää äitinsä joutuvan kärsimään sellaisen surun.

Myös tästä Didionin kirja kertoo.

Miten suhteidemme painolasti estää meitä näkemästä toisiamme selvästi.
Miten sen paremmin he kuin mekään emme kestä pohtia toistemme kuolemaa, sairautta tai edes ikääntymistä.

**

Quintana joi liikaa, sanoo Didion dokumentissa, ja me olimme huolissamme. Myös kirjassa juominen mainitaan. Kirjassa mainitaan myös monet diagnoosit, kuten "maanis-depressiivisyys" ja  "rajatilahäiriö". Jo Maagisessa ajattelussa huomioni kiinnitti tietty huolettomuus ja melkein ylenkatse, jolla Didion tuntui suhtautuvan tällaisiin lääketieteellisiin diagnooseihin ja määritelmiin varsinkin tyttärensä kohdalla. Ikään kuin hän olisi halunnut sysätä ne kauemmas, pois näkyvistä.

Minä ajattelen: Itse olisin ehkä kiitollinen sellaisista. Olisi ainakin jotain, mihin reagoida. Quintana saattoi kärsiä mainituista mielenterveyden häiriöistä. Sen vuoksi hän vaipui kenties helposti masennukseen. Ja sen vuoksi hän ehkä turvautui alkoholiin keskimääräistä helpommin.

Iltojen sinessä ilmestymisaikoihin julkaistussa artikkelissa Didion arvelee taipumuksen alkoholismiin periytyvän Quintanan biologisesta suvusta. Hän ei kuitenkaan ollut halunnut tutkia asiaa tarkemmin. "I didn't think I had the right to."

Kirjassa Didion pohtii myös suhtautumistaan tyttärensä pelkoihin, painajaisiin Murtuneesta miehestä ja ajatuksiin adoption sattumanvaraisuudesta. Mitä jos tulevat vanhemmat eivät olisi vastanneet puhelimeen, mitä jos he olisivat joutuneet onnettomuuteen matkalla sairaalaan katsomaan tytärtä, Quintana kyselee. Talossa on joku joka miettii, joka pelkää. Mutta: Koska minulla ei ollut tyydyttävää vastausta näihin kysymyksiin, en suostunut pohtimaan niitä, kirjoittaa Didion.

Onko se tyydyttävä vastaus, joka tarvitaan?

Ennen kuin olin lukenut Iltojen sinessä ja katsonut dokumentin, ajattelin Joan Didionin olevan ihminen, joka tahtoisi pitää kaiken hallinnassaan. Ajattelin että kontrollin menettäminen on hänelle kauhistus, ja hänen tapansa pitää kaaos loitolla on hankkia tietoa, lukea, turvautua kirjoihin.

Nyt ajattelen, että Joan Didion on ihminen, joka pyrkii pitämään asiat hallinnassa, mutta joka on myös jatkuvasti tietoinen kaaoksen mahdollisuudesta, siitä että kaikki voi milloin tahansa romahtaa. The center will not hold.

Ja se on myös juuri tämä tietoisuus, joka tekee hänestä niin kiinnostavan.

Ajattelen myös, että katsoessaan tyttäreensä, pieneen vauvaan, lapseen, joka näkee painajaisia Murtuneesta miehestä, hän ei voi olla tajuamatta, että on asioita joita ei voi koskaan täysin hallita. Tätä ehkä korostaa vielä se, että tytär on adoptoitu. Koskaan ei voi täysin tietää, mitä tuon ihmisen mielessä liikkuu. Ja koskaan ei voi täydellisesti suojella tuota pientä ihmistä.

Pidinkö koko hänen elämänsä ajan jonkinlaisen seinän välissämme?
Olisinko mieluummin kuulematta, mitä hän sanoi?
Pelottiko se minua?

Ehkä tämän tajuaminen tuntuu niin pelottavalta, musertavalta, että sitä tai siitä muistuttavia asioita on vaikea katsoa kohti.

Tämä on niin inhimillistä, todellista varmasti kenelle tahansa. Vaikka ajatukset ja tunteet tässä kirjassa, tyttären kohdalla ovat hieman mutkikkaammat kuin aviomiehen, Didionin paljaus ja tietty armoton terävyys itseään kohtaan valaisevat tätäkin huojentavan selvästi.

**

Ajatukset ovat vähän asettuneet Maagisen ajattelun ajan ympärillä. Tajuan sen olevan hieno kirja siksi(kin), että se on vapaa kaikesta teennäisestä metaforisuudesta ja lyyrisyydestä surun ympärillä. Se ei ole raskas eikä kliseinen, se on puhdas ja kirkas. Se kuvaa yhden ihmisen kokemusta, mutta sellaisena, osaksi varmasti koska Didion on mitä on, taitava, teräväkatseinen, tiedonhaluinen, esseisti, se nousee yleiselle tasolle, puhuttelee yksityisen yli.

Iltojen sinessä on vereslihainen, jotenkin sysäyksittäin etenevä. Vaikea kuvailla, mutta paljas, kipeä. Uskon että siitä tulee minulle tärkeä.

Dokumentissa uusinta antia minulle oli ajankuva, varsinkin Kalifornia 1960-luvulla ja Slouching Towards Betlehem -esseekokoelman teemat. Didionin elämästä tiesin kahden kirjan perusteella jo koko lailla sen mitä dokumentissa tuli ilmi, mutta arvokkainta olikin nähdä Didion kameran edessä, puhumassa ja liikuttamassa hauraita käsiään. Ja nähdä myös hetket, jolloin hänen ilmeensä muuttuu, pysähtyy, katseeseen ilmestyy hämmennystä, miltei kauhua. Iltojen sinessä oli vaikea kirjoittaa, hän sanoo. Mutta hän meni eteenpäin, kirjoitti sen.

Senkö takia että se kertoi Quintanasta? – Koska se kertoi Quintanasta.

Ne hetket tekevät hänestä vieläkin suuremman, inhimillisen, hauraan ja samalla vahvan.


lauantai 16. joulukuuta 2017

Huh

Ennakkotietojen perusteella arvelin Han Kangin Vegetaristin olevan hurja kirja, ja se olikin.

Tiesin myös pääpiirteet: Yeong-hye, hiljainen ja tavanomaista avioelämää Soulissa viettävä nainen näkee unen ja alkaa kieltäytyä syömästä lihaa. Odottamaton käytös saattaa tolaltaan hänen aviomiehensä, sukunsa ja lopulta koko lähipiirinsä.

Nyt edessäni oli surkea aterian irvikuva. Vaimoni lusikoi puolittain minusta poispäin kääntyneenä merileväkeittoa, joka maistui taatusti pelkältä vedeltä. Hän kääri riisiä ja soijapaputahnaa salaatinlehteen, työnsi rullan suuhun ja pureskeli hitaasti. 

En ymmärtänyt häntä alkuunkaan. Minulle valkeni vasta nyt, että hän oli minulle täysi arvoitus.

Vegetaristi on kuvaus halusta kontrolloida ja kontrollista luopumisesta, ihmisistä, kasveista, unesta ja kuolemasta. Ja vielä jostain muusta, josta en ihan saa kiinni mutta joka leijuu lauseiden yllä tummana ja vääjäämättömänä.



Hallinnan kahleisiin yritetään pakottaa ainakin ruumista, mieltä ja todellisuutta. Kun Yeong-hye alkaa toimia vastoin ympäristön normeja, kaikki kokevat oikeudekseen vaikuttaa häneen, tehdä hänelle ja hänellä mitä tahansa.

Kirja on jaettu kolmeen osaan, joissa tapahtumia kuvataan Yeong-hyen miehen, sisaren miehen ja sisaren näkökulmasta. Kiinnostava yksityiskohta: Hesarin jutun mukaan Vegetaristi on alun perin kirjoitettu jatkokertomuksena lehteen ja ilmestynyt osa kerrallaan 2000-luvun alussa. Romaaniksi se painettiin 2006. Ketjuromaanit ovat korealaisessa kirjallisuudessa yleisiä.

Takaliepeen mukaan Han Kang opettaa Soulin taideinstituutissa luovaa kirjoittamista (Soulissakin on siis sellainen paikka kuin taideinstituutti ja siellä voi opiskella luovaa kirjoittamista, miksi ei, tietysti voi, mutta tieto kiehtoo minua suuresti, kuten koko Soul). Jonkinlainen loppuun asti hiominen ja täydellinen tyylilajin hallinta huokuu Vegetaristin jokaisesta lauseesta, kappaleesta ja luvusta. Tässä se ei haittaa. Ei tarvitse pidättää hengitystä, ja kuvat ja tapahtumat kiemurtelevat kyllä ihon alle. Han Kang on taitava. Ja Vegetaristi on hyytävä ja hieno kirja.

En ole käynyt Soulissa, mutta pystyn näkemään kaupungin ja kuulemaan jopa korean kielen lukiessani. Ehkä tämä on myös kääntäjä Sari Karhulahden ansiota – vaikka teos on käännetty englannista.

Samainen Hesarin juttu avaa kirjan taustoja uusiin ulottuvuuksiin. Japanin miehitys, Korean jako kahtia, Korean sota, sotilasdiktatuuri ja veriset kansannousut – en tiennyt tai muistanut tästä juuri mitään. Poliittinen tausta tuo lisää mahdollisia tulkintoja kirjalle – mutta lukeminen oli hurja kokemus ilman taustatietojakin.

Yeong-hye haluaisi olla kasvi itsekin. En ihan ymmärrä häntä, mutta ihailen hänen järkähtämättömyyttään, jonkinlaista välinpitämättömyyden ja päättäväisyyden yhdistelmää. Tai ehkä Yeong-hye ei päätä mitään, ehkä häntä ajaa sisäinen pakko. Eräässä kohtauksessa Yeong-hye myös seisoo käsillään, pidin siitä.  Ilmeisesti sielunvaellus on Koreassa melko arkipäiväinen käsite. "Sen takia ei tunnu vieraalta ajatella itseään jossain muussa kuin inhimillisessä muodossa", sanoo Kang Hesarin jutussa.

Joka tapauksessa. Tässä kirjassa on paljon ruokaa, ihmisvartaloita ja puiden vääntyviä oksia, unia ja vertakin.

maanantai 20. marraskuuta 2017

Maagisen ajattelun aika

Me olisimme voineet olla uimassa luolaan vuoksen kirkkaan mainingin myötä, ja koko niemenkärki olisi voinut juuri sillä hetkellä vieriä alas, luisua mereen ympärillämme. Olin osannut odottaa, että kokonainen niemennokka voisi luisua mereen ympärillämme. Sydänkohtausta ruokapöydässä en ollut osannut odottaa.

Joan Didionin Maagisen ajattelun aika (suom. Marja Haapio) on kirja surusta, vuodesta joka seurasi Didionin miehen äkillistä kuolemaa.

Joan Didionin mies, kirjailija John Gregory Dunne, kuolee yllättäen päivällispöydässä kesken lauseen.



Tätä ennen tiesin Joan Didionista vain vähän. Hän on amerikkalainen toimittaja, esseisti ja kirjailija. Tiesin ehkä nimen, kirjasta olin kuullut. Mutta sitä, mikä merkitys Didionilla amerikkalaisessa kulttuurissa ilmeisesti on, en tiennyt, ja yhtä vähän tiesin hänen miehestään, heistä pariskuntana ja heidän lapsestaan.

Surun kuvauksena tämä on ihmeellinen, kirkas kirja. Välillä melkein kestämätön, myös kysymyksiä herättävä. Didion kirjoittaa tiiviisti, elegantisti. Hämmästyttävän tyynesti, ja silti tämä ääni, nämä sanat hiipivät mieleen ja jäävät sinne. Ja saavat ehdottomasti kiinnostumaan siitä, kuka on Joan Didion.

**

Vähitellen kirjassa välähtelee esiin muistoja Didionin ja Dunnen elämästä, kirjoittamisen täyteisistä vuosista Kaliforniassa ja New Yorkissa, ja heidän lapsestaan Quintana Roosta.  

Johnin kuolemaa edeltävänä iltana hän ja Joan Didion ovat juuri palanneet katsomasta tytärtään sairaalassa. Tytär Quintana makaa sairaalassa koomassa pahaksi äityneen keuhkokuumeen vuoksi. Aluksi ihmettelen, miten vähän Didion kaiken keskelläkin puhuu siitä, että tytär makaa sairaalassa. Koomassa! Didion ja Dunne olivat sairaalasta palattuaan keskustelleet siitä, pitäisikö mennä ulos syömään vai syödä kotona. Didion on sytyttänyt tulen takkaan ja tarjonnut miehelleen drinkin.

Sitten tajuan. Didion käsittelee kirjassa tavallaan kahta surua. Yksi lävistää välittömästi, halvaannuttaa odottamattomuudellaan. Mies kuolee kesken lauseen. Äkillinen tapahtuma suistaa kaiken raiteiltaan. Jopa sen, että tytär makaa sairaalassa tajuttomana.

Sitten vähitellen Didion alkaa hahmottaa päiviä ja viikkoja, jotka miehen kuolemaa edelsivät. Tytär joutui jouluna sairaalaan. Flunssana alkanut sairaus paheni hengenvaaralliseksi.

Suru ei nyt ole äkillistä, vaan jatkuvasti mukana kulkevaa huolta, jatkuvasti edessä häämöttävää aavistusta siitä mitä ehkä on edessä.

On vaikea käsittää, miten yhden ihmisen elämään voi kasautua kerralla sellaisia vuoria. Ja kun tietää, miten Quintanan lopulta kävi, kun en voi olla ottamatta siitä selvää, lukeminen on melkein kestämätöntä. Sitä ajatusta, sitä surua en ole kestää, se tekee kirjan lukemisesta välillä melkein sietämätöntä.

**

Joan Didion ja hänen miehensä työskentelivät molemmat kotona, kävelivät aamuisin yhdessä Central Parkissa, ajattelivat ääneen toisilleen. He hengittivät samaa ilmaa. Tuollainen läheisyys on minulle ehkä vierasta. Ja samalla siinä on jotain hienoa, jotain mitä melkein kadehdin. En ole varma, pystyisinkö itse siihen, onko sellainen minua varten, en tiedä osuuko sellainen koskaan minun kohdalleni.

Mutta Didion ja hänen miehensä olivat selvästi tiivis pari. Samalla kirjasta huokuu tyhjentymätön rakkaus tytärtä kohtaan.

Kysymyksiä: Mitä Joan Didion ajattelee, tuntee äitinä olemisesta? Mikä on kirjoittamisen merkitys? Suuri. Hän kirjoittaa koko ajan. 

Pidän siitä, miten Didionin ja Dunnen elämän rutiineja ja pikku yksityiskohtia pompahtelee esiin. Miten he käyvät illallisella Morton'silla, Didion sytyttää tulen takkaan, ja miten he kirjoittivat kaikkialla, Manhattanilla, hotellihuoneessa Honolulussa ja talossaan Malibussa.

Malibu, Havaiji, Sacramento, millaisia paikkoja. Ja minkä elegantin kosketuksen tämä kirja niille antaa.

Jotkut kirjan huomioista kuulostavat niin tutuilta. Didion havahtuu siihen, miten hän koko miehensä kuolemaa seuranneen vuoden aikana on elänyt edellisen vuoden kalenterin mukaan, miettinyt, mitä hän ja John tekivät yhdessä vuosi sitten. Ja miten yhtäkkiä on päivä, jolloin tänä päivänä vuosi sitten oli jo aika, jolloin hänen miehensä oli jo kuollut.

Yksi vaikuttavimmista kohdista on se, jossa Didion pohdiskelee elämän ja kuoleman välisen rajan lopullisuutta. Toistuvasti käy niin, että hänelle juolahtaa mielee ajatus, uutinen tai huomio, joka pitäisi kertoa miehelle. Kuitenkin kuvitelma Johnin läsnäolosta tai toive saada hänet lähelle vain vahvistaa tunnetta siitä, miten lopullinen ero on. Mitä ikinä mies vastaisi, se olisi olemassa vain Didionin mielikuvituksessa, hänen tulkintansa. Ja miten loukkaavaa olisi pelkistää miehen ajatukset olemaan olemassa vain hänen tulkintanaan.

Kuvittelimme tietävämme kaiken mitä toinen ajatteli, silloinkin kun emme välttämättä halunneet tietää, mutta minulle on alkanut valjeta, ettemme oikeastaan tienneet hitustakaan kaikesta siitä mitä olisimme voineet tietää.
**

Didionin tapa selviytyä surussa on lukea, hankkia tietoa, "kääntyä kirjallisuuden puoleen". Hän lukee, että delfiinit kieltäytyvät syömästä menetettyään elämänkumppaninsa. Entä hanhet: Hanhien oli havaittu reagoivan vastaaviin kuolemantapauksiin lentämällä ja kiljumalla, etsimällä kunnes menettivät itse suuntavaistonsa ja eksyivät.

Kiljua ja etsiä kunnes eksyy.

Didion vaikuttaa intensiiviseltä, tarkalta ja älykkäältä ihmiseltä. Hän käy läpi Johnin sairaushistoriaa, selvittää minuutti minuutilta miten kävi. Ensin hän uskoo epätoivoisesti voivansa muuttaa asioiden suuntaa, sitten hän ponnistelee rekonstruoidakseen tapahtumat, ymmärtääkseen mitä kävi. Lopulta alkaa vähittäinen hyväksyminen. 

Ymmärrän myös, että voidaksemme elää itse on koitettava vaihe, jolloin meidän on luovuttava vainajista, päästettävä heidät menemään, pidettävä heitä kuolleina. 

Kuolemaa seurannut hätäännys, epätoivo ja ajatusten vimma huokuvat kyllä tekstistä läpi. Ensimmäisen vuoden aikana Didion ei esimerkiksi lakkaa ajattelemasta, että mies vielä palaa takaisin. Kenkiä ei voi heittää pois, sillä palatessaan John tarvitsisi niitä.

Välillä silti ihmettelen, missä on parku, missä ovat räkä ja kuola poskilla.  Ihmettelen myös Didionin hämmennystä tapahtumia seuranneen sekavuutensa edessä, sen jota hän itse kutsuu "hulluudeksi". Eikö sellainen ole luonnollista, kun jotain näin musertavaa tapahtuu?

Ehkä on paljon kyse tyylistä kirjoittaa, tavasta hahmottaa ja hallita asioita. Kiehtovalla tavalla Didion vaikuttaa yhtä aikaa intohimoiselta ja rationaaliselta ihmiseltä.

Tiedän, etten tiedä hänestä läheskään kaikkea tämän kirjan perusteella. Epäilen, voiko Didionista tietääkään. Tiedän myös, että tämä ei jää tähän. Olen jo lukenut artikkeleita, sivistänyt itseäni. Käsillä on myös vastailmestynyt dokumentti. Tämä ei jää tähän. 

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Ehkä se mitä luin, oli totta

Sadie Jonesin ensimmäisen suomennetun teoksen, järjestykessä kirjailijan neljännen romaanin nimessä on vastustamatonta viehätystä: Ehkä rakkaus oli totta.

Viihdyin. Ehkä rakkaus oli totta kertoo Lontoon teatterimaailmasta 1970-luvulla. Lukesta, Paulista, Leighistä ja Ninasta, jotka kaikki hengittävät kuplivaa ja (kadehdittavan) dynaamista teatteriskeneä käsikirjoittajina, tuottajina, lavastajina tai näyttelijöinä. Ahmin kirjaa, tempauduin mukaan niin kuin tempaudun tv-sarjojen ja elokuvien ääreen. Ihailtavalla varmuudella Jones kuljettaa henkilöitään vuosien läpi, aika kuluu sykäyksittäin tai suurissa kaarissa. Ehkä sujuvuus liittyy Jonesin pitkään kokemukseen tv-käsikirjoittajana. Kirja näyttää tarkkanäköisesti, miten se, mistä ihmiset tulevat, vaikuttaa siihen mihin he kulkeutuvat ja mistä he etääntyvät, ja mitä tekevät tai jättävät tekemättä. Tietysti kirja kertoo myös rakkaudesta, kaipuusta ja aukoista joita kaikissa ihmisissä on, sekä yrityksistä täyttää ne.


Marianna Kurton suomennos sai sanat ja lauseet kaikumaan päässä alkukielellä, siis englanniksi. Mikä on vain hyvä asia, luulen, se että alkukieli soi taustalla, kunhan teksti toimii myös suomeksi.

Kuten sanoin, pidin kirjasta. Seurasin sitä ahnaasti. Tämä ei ollut minulle ensisijaisesti kirja, eikä kirjallinen maailma, vaan tapahtumia ja ihmisiä silmien edessä. Melkein todellinen.

Todentuntuisuudesta ja koukuttavuudesta huolimatta kirjasta ei muodostunut henkikirjaa, sellaista jonka lukeminen kipristelee, aiheuttaa melkein kipeää haikeutta ja välkähtelevää, puristavaa iloa yhtä aikaa. Sellainen joka jää liikehtimään mielessä pitkäksi aikaa lukemisen jälkeen. No, nyt en ollut aivan rehellinen. Henkilöt jäivät. Ne elävät mielessäni yhä, heidän haavoittuvaisuutensa, ja ovat tulleet uniinkin.

En lakkaa ihmettelemästä tapoja, joilla kirjat voivat olla hyviä ja vaikuttaa lukijaan, tässä tapauksessa minuun. Se on todella kiehtovaa. On niin monia tapoja pitää kirjoista, viihtyä niiden parissa ja nähdä selvästi niiden kiistämättömät huomiot. Kuten se, miten eläviksi Jones henkilönsä kirjoitti ja miten tosia kuvaukset kirjassa olivat.

Monella tapaa hyvä kirja ei kuitenkaan läheskään aina ole yksi niistä, jotka jättävät lähtemättömän jäljen ja tönäisevät paljon liikkeelle, muillakin tasoilla kuin tarinaa tai henkilöitä miettiessä. Tämä ei tietenkään haittaa, koska kaikkien kirjojen ei tarvitse olla henkikirjoja.

Lukukokemuksen erittely siis, niin kiinnostavaa. Omaan napaan tuijottelua? Ehkä, mutta tämä onkin minun blogini ja minä teen täällä mitä haluan. Millä perusteella jokin kirja päätyy henkikirjaksi? Se on asia jota en halua liian analyyttisellä tikulla törkkiä. Henkikirja on hiljaisuus, avara tila, jossa mm. Monika Fagerholm, Ali Smith ja Per Petterson saavat samoilla vapaasti, ilman että sinne päätymisen mekanismeihin liikaa tartuttaisiin. Henkikirja liittyy kieleen, paljon. Eikä kuitenkaan pelkisty, sillä eiväthän yllä mainitutkaan ole kaikki samasta puusta veistettyjä.

tiistai 10. lokakuuta 2017

Dunkirk

Myönnän, olen heikkona sotaelokuviin. Tai ainakin elokuviin, joissa sivutaan 1900-luvun alkupuolta ja varsinkin toista maailmansotaa. Esimerkiksi Englantilainen potilas on minusta edelleen niin monella tavalla hyvä, mutta onhan siinä sotakin.

En silti ole usein niin käsi suun edessä ja itku kurkussa kuin Christopher Nolanin uutuuden äärellä. Dunkirk kertoo Dunkirkin (tai siis Dunkerquen) evakuointioperaatiosta vuonna 1940: saksalaiset olivat saartaneet brittien ja ranskalaisten joukot pienelle kaistaleelle Pohjois-Ranskaan. Saksan armeija lähestyi, mutta Hitlerin lyhyen pysähtymiskäskyn ansiosta briteille jäi aikaa evakuoida yli 300 000 sotilasta pois.

Dunkirkissa kuvataan tätä operaatiota jalkaväkisotilaiden, laivaston ja lentäjien näkökulmasta. Ratkaisu on yksinkertainen ja ihmeellisen toimiva. Pidin siitä, että tässä ei ollut mitään ylimääräistä: ei rakastetun valokuvaa, jonka sotamies silloin tällöin ottaisi esiin, ei kuvausta kotirintamalta, ei mitään kehystarinaa – kaikki kiinnostavia asioita sinänsä, oikeassa paikassa, mutta tässä niitä ei tarvittu. Oli vain Dunkerquen loputon ranta, meren vaahto ja kuohut, vesimassojen tyrmäävä vyöryminen aluksen sisään, vedenpinnan piinaava kohoaminen haaksirikkoutuneessa lentokoneessa, ja meren ihmeellinen turkoosi pinta, joka hetkeksi kääntyi taivaaksi kun lentäjät kiisivät kohti määränpäätä.

Voiko sodan kuvaus olla kaunista? Kaunista ja kamalaa. Olin itku kurkussa mutta en olisi halunnut, että elokuva koskaan loppuu. Puristava tunne nousi heti alussa ja ehkä eniten Tommyn, näyttelijä Fionn Whiteheadin kasvojen ansiosta. Hänen vaitonaisuutensa, ilmeettömyys ja ilmeet hänen kasvoillaan. Tässä elokuvassa ei muutenkaan puhuttu paljon. Oli vain vesimassa, joka syöksyi laivaan. Avara maailma, joka lentäjän ympärillä avautui, ja pieni tila jossa hän joutui istumaan, niin yksin. Ja ainoa asia, joka Tommylla ja muilla oli mielessä: Minä haluan kotiin.

En ihannoi sotaa. Ja sen ajatteleminen, että sitä tapahtuu nykin, joka päivä, jossain päin maailmaa, lähellä.

Silti en voinut olla ajattelematta, että näillä miehillä oli tehtävä. Tai vähintään suunta, kotiin. Niin moni ojensi auttavan käden ja nosti toverin ylös vedestä. Niin moni tietysti myös ampui tappavan laukauksen tai laski liikkeelle pommin. Varmaan jokainen pelkäsi kuolemaa. Mutta silti, ehkä se oli juuri se tehtävä, jonka vuoksi minä toivoin ainakin nyt, tänä iltana, tänä syksynä, että elokuva ei koskaan loppuisi.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Tommi Kinnunen, ja paljastus unettomalta yöltä

Onko tarpeeksi puhuttu siitä, että Tommi Kinnunen on järjettömän hyvä kirjailija? Tiedän olevani tarpeineni myöhässä, mutta olen niiden kanssa tässä, nyt.

Luin Neljäntienristeyksen. Ajattelin, että sitten Pohjantähti-trilogian ei ole kirjoitettu sellaista, mikä samaan tapaan vangitsisi pätkän Suomen 1900-luvun historiaa sekä henkilöiden mielenliikkeet, heidän toimintansa, kaipuun ja tuskan, ja tekisi sen yhtä kauniilla ja kipeällä tavalla.
Kinnunen on lyyrisempi kuin Väinö Linna, ja tietysti eri ajan kirjoittaja, mutta joku tässä asetelmassa tai ehkä tavassa vangita aika toi mieleeni Pohjantähden.


Ja kun sanon kauniilla, en tarkoita mitään ”kaunista” esittäviä eteerisiä lauseita, joissa ei tarkemmalla lukemalla piile paljon pintaa syvempää. Kinnunen ei myöskään ole mikään Monika Fagerholm, ei räisky eikä rönsyile, mutta sekään ei haittaa. Kinnunen kirjoittaa yhtä aikaa kuulaasti ja konkreettisesti. Ja tiiviisti, mutta ei niin, että tarina ja henkilöt jäisivät etäälle.


Neljäntienristeys
alkaa Mariasta, topakasta ja arvonsa tuntevasta kätilöstä. Marialla on tytär Lahja, ja Lahjalla mies Onni. Onnista on tullut sankari sodassa, lasten kanssa hän on hellä ja läsnäoleva isä, mutta vaimoaan hän ei osaa koskettaa. Lahja yrittää omaksua äitinsä kyvyn elää ilman että tarvitsee ketään vierelleen, auttamaan, puhumaan tai nukahtamaan illalla. Lahja ei kuitenkaan onnistu, Lahja kaipaa enemmän, mutta ei osaa ilmaista tarvettaan, ei osaa ojentaa kättä.


Niin moni heistä yrittää olla niin vahva, ja niin monelle se on vaikeaa. Neljäntienristeyksessä paljon kietoutuu Onnin ympärille. Mutta kun luen Lahjasta, joka hiiviskelee sokkeloisen talon hämärillä käytävillä, kulkee keittiön läpi ja saa iloisen puheensorinan vaimenemaan, silloin tekee kipeää, silloin en melkein voi lukea enempää.


Tästä huolimatta olin lukiessani onnellinen, ja lukemisen jälkeen tyytyväinen, tyyni ja ravittu. Neljäntienristeys on rakenteellisesti kunnianhimoinen ja onnistunut, kauniisti kirjoitettu, ja se kehystää sisäänsä suuren kuvan sekä hienosti kuvattuja ihmiskohtaloita. Luen Kinnusen toisen romaanin, Lopotin, piakkoin.


Sen osalta voin paljastaa törkyisen yksityiskohdan, likaisen salaisuuden. Eräänä unettomana yönä selasin Lopottia, luin pätkän sieltä ja toisen täältä. Selasin niin, että sain käsityksen siitä, mitä kirjassa tapahtuu, alusta loppuun. En pystynyt lopettamaan. En pystynyt nukkumaan, ajatukset ja huolet piinasivat ja ainoa mikä auttoi, oli lisää. Halusin lisää, halusin jatkaa Onnin, Helenan, Johanneksen ja Kaarinan parissa.


Sellaista ei saisi tehdä. Lukaista, silmäillä, vilkaista tapahtumat ylimalkaan. Varsinkaan sellaisten kirjoittajien kirjoille kuin Tommi Kinnunen. Laitoin Lopotin hetkeksi sivuun, jotta unohtaisin, jotta se koskettaisi taas kuin tuntematon. Ehkä pian otan sen esiin.